Ai niin!

Mikael Junger on kirjoittanut yhden typerimmistä twiiteistä pitkään aikaan. Siinä hän valittelee, kuinka kirjojen ”vakioitu pituus”, noin kolmesataa sivua, on useimmiten liikaa; kuulemma kirjoittajat tuhlaavat kaikkien aikaa, kun eivät tiivistä sanottavaansa alle sataan sivuun. Tiedättekö sen ilmiön, että jos netissä kukaan puhuu lihansyömisen vähentämisestä – saati sitten kasvisyönnistä tai veganismista – vaihtoehtona oman hiilijalanjäljen pienentämiseksi, jostain ilmaantuu (Venäjän hallituksen rahoittamia, kuka ties) nettitrolleja öyhöttämään, että menenpä tästä grillailemaan pekonia diesel-Saabini pakoputkella, ihan näin kiusaksi. No, ihan näin sivistystyksettömien satiaisten kiusaksi luin loppuun Haruki Murakamin Komtuurin surman , jonka sivumäärä on jotain muuta kuin ”vakioitu kolmesataa” tai alle sen. Komtuurin surman pitikin olla kesäprojektini, mutta en silti osannut odottaa millainen urakka sen lukeminen olisi. Pidän Murakamista, kuten toivottavasti kaikki tietävät, m...

Hannu Rajaniemen Kvanttivaras -trilogia yllätti minut – enkä usko olleeni ainoa – parhaillaan erinomaisella, korkealentoisella ja intensiivisellä scifillään. Tein vain sen virheen, että luin kirjat pidempien taukojen jälkeen: ensimmäisen ja toisen kirjan välissä oli noin vuosi, kolmanteen en edes usean kuukauden (ja nyt, usean vuoden) jälkeen uskaltanut tarttua. Kirjojen korkealentoisuus teki niistä kiinnostavia, mutta ainakin minun olisi pitänyt lukea kirjat putkeen, jos olisin halunnut ymmärtää edes puolia lukemastani. Pidän silti trilogian ensimmäistä osaa, Kvanttivarasta , kerrassaan erinomaisena scifi-jännärinä, jota on vaikea suositella muille kuin paljon scifiä lukeneille. Trilogian päättymisen jälkeen kysymys oli, että mitä Rajaniemi tekisi seuraavaksi: yrittäisikö hän toistaa tekemänsä tempun ja kirjoittaa lisää nopeatempoista scifiä, joka välttelee liiallista lukijan kädessä pitelemistä, vai harppaako hän molemmin jaloin uusiin kirjallisiin suuntiin? Tavallaan hän tek...