Ai niin!

George R. R. Martin on hieno kirjoittaja, mutta hän näyttää unohtaneen, että hänen pitäisi kirjoittaakin... tai ainakin julkaista kirjoittamaansa. A Dance with Dragons tuli 2011, kuusi vuotta sitten, eikä A Song of Ice and Fire -sarjan seuraavasta osasta, The Winds of Winter istä, ole mitään konkreettista lupausta: sen piti tulla 2014, ei saapunut eikä ole saapunut sittemminkään. Ja ennen kuin kukaan syyttää minua turhanpäiväisestä katkeruudesta ja Martinin perfektionismin ymmärtämättömyydestä: totta helvetissä olen katkera! A Song of Ice and Fire on parasta fantasiaa ja samalla (viihde)kirjallisuutta pitkään aikaan, kenties koskaan, ja samalla kun TV-sarja paahtaa ohi tasaisen tappavaa tahtiaan, kirjasarja, josta niin kovin välitän, ei kehity mihinkään. Olen kieltäytynyt katsomasta A Game of Thrones -sarjan kuudetta ja tulevaa seitsemättä (sekä, varmaankin vuoden päästä ilmaantuvaa, kahdeksatta) kautta, koska vaikka sarja on erinomainen siinä mitä se on, se ei ole mitään verrattu...

Yuval Noah Harari nousi monien tietoisuuteen kirjallaan Sapiens , jossa hän käy läpi koko ihmiskunnan tarinan nykypäivään saakka. Uudessa kirjassaan Homo Deus , joka ilmestyy syksyllä suomeksi, Harari, kuten kirjan alaotsikkokin tietään kertoa, pyrkii kirjoittamaan lyhyen historiikin tulevaisuudelle. Sapiens on jäänyt minulta lukematta, vaikka se hyllyssä odottaakin (sanapari ”lukemattomana hyllyssä” tulee blogin lukijoille tutuksi todella nopeasti), koska lyhyellä selailulla ja takakansitekstillä se on antanut minulle vaikutelman varsin tyypillisestä todella suurten linjojen historiakirjasta, a’la McNeill & MacNeillin Verkottunut ihmiskunta (2003, suom. 2005) ja Jared Diamondin Tykit, taudit ja teräs (1997, suom. 1998). Vastaavasti mitään tulevaisuuden historiikkia en ole lukenut tai hankkinut, joten tokihan moisella premissillä varustettu opus oli omittava. Harari on todella vakuuttava kirjoittaja, jonka argumentointi on historiallis-filosofista: periaatteessa hän kirjo...

Mokoma on hyvä bändi – ei erinomainen, mutta hyvä yhtä kaikki. Yhtyeen musiikki on rankkaa, mutta niin ovat myös sanoituksetkin ja aion, julkisesti ja häpeilemättömästi, väittää Marko Annalaa yhdeksi parhaista suomalaisista ja suomeksi kirjoittavista rock-lyyrikoista. Jos ette musiikista välitä, etsikää käsiinne vapaavalintaisella keinolla esimerkiksi Mokoman Elävien kirjoihin (2015) -levyn sanoitukset ja ihastelkaa päräyttävän hienoa kuvausta masennuksesta sairautena, mutta myös siitä, kuinka tuosta sairaudesta on mahdollista selvitä. Teema on Annalalle tärkeä, sillä hän on kokenut useita masennuksia aikuisiällä, joista viimeisin oli vakavin ja toimii myös mainitun levyn taustana. Masennus, osaltaan, on myös Annalan esikoisromaanin tausta: kirjan ensimmäinen luku kuvaa päähenkilön hortoilua metsässä kaverien perässä, juuttumista suonsilmäkkeeseen – ja vaikka kuinka potkii, suo upottaa jokaisen liikkeen myötä pahemmin, ja vaikka pitäisi vain apaattiseesti olla paikallaan, pääha...

Kai tämä oli välttämätöntä: että jossakin välissä perustaisin kirjablogin. Olen pitänyt yhtä blogia, 500 and 1 -nimistä ( 500and1.blogspot.fi ) levyblogia, jo kohta neljä vuotta, mutta silti mielessäni on vain käväissyt ajatus kirjablogin aloittamisesta. Olen aina ollut ”liian kiireinen” tai kenties olen ollut kokonaisvaltaisen tympääntynyt kirjablogeihin formaattina, että en ole tullut tosissani harkinneeksi moisen pystyttämistä. No, tässä se nyt sitten on, behold! Ensimmäiseksi pari sanaa siitä, millainen blogi Ai niin! tulee olemaan. Kaikki 500 and 1 seuranneet saattavat arvatakin, että tyylini on kauniisti sanottuna rönsyilevä ja monipolvinen, suorasukaisemmin ilmaistuna vittumaisen epäselvä, punaisen langan jatkuvasti kadottava ja toisinaan riidanhaluinen. Sitä samaa on luvassa täälläkin, tällä kertaa kirjoista. Lisäksi, aivankin kuten 500 and 1:ssä, Ai niin! ei ole arvostelublogi: mitään arvosanoja en anna, mitään perinteisen arvostelutekstin kaavaa en aio seurata ja muuten...