Siirry pääsisältöön

Marko Annala, Värityskirja

Mokoma on hyvä bändi – ei erinomainen, mutta hyvä yhtä kaikki. Yhtyeen musiikki on rankkaa, mutta niin ovat myös sanoituksetkin ja aion, julkisesti ja häpeilemättömästi, väittää Marko Annalaa yhdeksi parhaista suomalaisista ja suomeksi kirjoittavista rock-lyyrikoista. Jos ette musiikista välitä, etsikää käsiinne vapaavalintaisella keinolla esimerkiksi Mokoman Elävien kirjoihin (2015) -levyn sanoitukset ja ihastelkaa päräyttävän hienoa kuvausta masennuksesta sairautena, mutta myös siitä, kuinka tuosta sairaudesta on mahdollista selvitä. Teema on Annalalle tärkeä, sillä hän on kokenut useita masennuksia aikuisiällä, joista viimeisin oli vakavin ja toimii myös mainitun levyn taustana.

Masennus, osaltaan, on myös Annalan esikoisromaanin tausta: kirjan ensimmäinen luku kuvaa päähenkilön hortoilua metsässä kaverien perässä, juuttumista suonsilmäkkeeseen – ja vaikka kuinka potkii, suo upottaa jokaisen liikkeen myötä pahemmin, ja vaikka pitäisi vain apaattiseesti olla paikallaan, päähahmo polkee suota – sekä pelastukseen saapuvaa isää. Tämä luku, mielestäni, kuvaa parhaiten Annalan romaania, ainakin teemojen puolesta. Annala on monesti haastatteluissa sanonut, että Elävien kirjoihin -levyn teemaksi päätynyt vaikein masennuskausi katkesi hänen osaltaan isyytensä ansiosta – teema, jota harva örinähevibändin solisti lähtisi puimaan sanoituksissa. Luentani mukaisesti Annala on ensimmäisessä luvussa niin masennuksen suohon juuttunut päähahmo, mutta myös isä. Tai kenties isä kuvastaa isyyttä suurempana konseptina, joka toimii hänen pelastajanaan.

Värityskirja on tuskallisen rehellinen kirja, vaikka se on fiktiivinen romaani. Ei käy epäselväksi, että kyseessä on vahvasti oma- ja henkilökohtainen kirja, jossa hahmot ovat ns. ”oikeilla” nimillään: päähahmo on Marko Annala, kirjan varrella perustetaan Mokoma-niminen bändi ja niin edelleen. Silti se ei kuitenkaan ole muistelma, koska se ei kertaa Annalan elämäntarinaa, Mokoman bändihistoriikista puhumattakaan, vaan fokus on päähahmon pään sisäisissä liikkeissä ja tunteissa. Jotta kirja sopisi muistelman määritelmään, se pitäisi olla faktapohjainen, mahdollisimman luotettava kuvaus siitä, mitä tapahtui ja kuinka – Värityskirja on kuitenkin, nimensä mukaisesti, pikemminkin ekspressionistinen maalaus kuin niinkään kronikka tapahtumista. Värityskirjan värit ovat Annala-hahmon tunteet, jotka määräytyvät kirjan tapahtumien myötä. Tietenkin voidaan pohtia sitä, kuinka paljon Annala-hahmo kirjassa on yhteneväinen Annala-henkilön kanssa, mutta siinä missataan pointti: kirjan fokuksessa ei ole henkilöhistoria, vaan elämän tunneskaalan läpikäynti. Miksi Annala-hahmo tuntee kuten tuntee? Mitkä tapahtumat ovat vaikuttaneet tuntemusten muovautumiseen (tai värien sekoittumiseen, jos tätä maalaus-metaforaa halutaan jatkaa)? Kuinka päähahmo on kokenut sen, mitä on kokenut?

Kirjan suurin vahvuus on toisaalta vahva tunneperäisyys, mutta myös sen hieno, minimalistisen runollinen proosa. Virkkeet ovat (toisin kuin minulla) lyhyitä ja menevät suoraan asiaan. Annalan lyriikoista tuttua oivaltavuutta löytyy, totta kai, ja ei jää epäselväksi, etteikö hän olisi loistavan lyyrikon lisäksi myös hyvä kirjailija. Tahtoisin sanoa erinomainen kirjailija, mutta varaan tuon ylistyssanan myöhemmäksi – päivään, jolloin Annalalla on useita romaaneja tilillään.

En halua liikaa purkaa ja selittää Värityskirjaa, koska se olisi osaltani pointin missaamista: Värityskirjaa ei ole tarkoitettu luettavaksi, vaan koettavaksi. Sitä ei pidä analysoida järjellä, vaan myötäelää tunteella. Vain kahteensataan väljästi taitettuun sivuun mahtuu paljon, koko elämä ja, kuitenkin, vielä enemmän. Vaikka lupasin, etten anna arvosanaa, aion suositella lähes varauksettomasti Marko Annalan Värityskirjaa seuraaville henkilötyypeille:
1   1)      Jos tykkäät Mokomasta, lue Annalan romaani.
2   2)      Jos et tykkää Mokomasta, lue Annalan romaani.
3   3)      Jos luet paljon kirjoja, lue Annalan romaani.
4   4)      Jos et lue juurikaa kirjoja, lue Annalan romaani.
5   5)      Jos sinun pitäisi lukea loppuvuonna vain yksi romaani, lue Finlandia-voittajan sijaan Annalan romaani.

      Jos siis jäi epäselväksi: lukekaa nyt jumalauta, kun on kerrankin kirjoitettu näin julmetun hieno romaani suomeksi.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää