Siirry pääsisältöön

Marko Annala, Värityskirja

Mokoma on hyvä bändi – ei erinomainen, mutta hyvä yhtä kaikki. Yhtyeen musiikki on rankkaa, mutta niin ovat myös sanoituksetkin ja aion, julkisesti ja häpeilemättömästi, väittää Marko Annalaa yhdeksi parhaista suomalaisista ja suomeksi kirjoittavista rock-lyyrikoista. Jos ette musiikista välitä, etsikää käsiinne vapaavalintaisella keinolla esimerkiksi Mokoman Elävien kirjoihin (2015) -levyn sanoitukset ja ihastelkaa päräyttävän hienoa kuvausta masennuksesta sairautena, mutta myös siitä, kuinka tuosta sairaudesta on mahdollista selvitä. Teema on Annalalle tärkeä, sillä hän on kokenut useita masennuksia aikuisiällä, joista viimeisin oli vakavin ja toimii myös mainitun levyn taustana.

Masennus, osaltaan, on myös Annalan esikoisromaanin tausta: kirjan ensimmäinen luku kuvaa päähenkilön hortoilua metsässä kaverien perässä, juuttumista suonsilmäkkeeseen – ja vaikka kuinka potkii, suo upottaa jokaisen liikkeen myötä pahemmin, ja vaikka pitäisi vain apaattiseesti olla paikallaan, päähahmo polkee suota – sekä pelastukseen saapuvaa isää. Tämä luku, mielestäni, kuvaa parhaiten Annalan romaania, ainakin teemojen puolesta. Annala on monesti haastatteluissa sanonut, että Elävien kirjoihin -levyn teemaksi päätynyt vaikein masennuskausi katkesi hänen osaltaan isyytensä ansiosta – teema, jota harva örinähevibändin solisti lähtisi puimaan sanoituksissa. Luentani mukaisesti Annala on ensimmäisessä luvussa niin masennuksen suohon juuttunut päähahmo, mutta myös isä. Tai kenties isä kuvastaa isyyttä suurempana konseptina, joka toimii hänen pelastajanaan.

Värityskirja on tuskallisen rehellinen kirja, vaikka se on fiktiivinen romaani. Ei käy epäselväksi, että kyseessä on vahvasti oma- ja henkilökohtainen kirja, jossa hahmot ovat ns. ”oikeilla” nimillään: päähahmo on Marko Annala, kirjan varrella perustetaan Mokoma-niminen bändi ja niin edelleen. Silti se ei kuitenkaan ole muistelma, koska se ei kertaa Annalan elämäntarinaa, Mokoman bändihistoriikista puhumattakaan, vaan fokus on päähahmon pään sisäisissä liikkeissä ja tunteissa. Jotta kirja sopisi muistelman määritelmään, se pitäisi olla faktapohjainen, mahdollisimman luotettava kuvaus siitä, mitä tapahtui ja kuinka – Värityskirja on kuitenkin, nimensä mukaisesti, pikemminkin ekspressionistinen maalaus kuin niinkään kronikka tapahtumista. Värityskirjan värit ovat Annala-hahmon tunteet, jotka määräytyvät kirjan tapahtumien myötä. Tietenkin voidaan pohtia sitä, kuinka paljon Annala-hahmo kirjassa on yhteneväinen Annala-henkilön kanssa, mutta siinä missataan pointti: kirjan fokuksessa ei ole henkilöhistoria, vaan elämän tunneskaalan läpikäynti. Miksi Annala-hahmo tuntee kuten tuntee? Mitkä tapahtumat ovat vaikuttaneet tuntemusten muovautumiseen (tai värien sekoittumiseen, jos tätä maalaus-metaforaa halutaan jatkaa)? Kuinka päähahmo on kokenut sen, mitä on kokenut?

Kirjan suurin vahvuus on toisaalta vahva tunneperäisyys, mutta myös sen hieno, minimalistisen runollinen proosa. Virkkeet ovat (toisin kuin minulla) lyhyitä ja menevät suoraan asiaan. Annalan lyriikoista tuttua oivaltavuutta löytyy, totta kai, ja ei jää epäselväksi, etteikö hän olisi loistavan lyyrikon lisäksi myös hyvä kirjailija. Tahtoisin sanoa erinomainen kirjailija, mutta varaan tuon ylistyssanan myöhemmäksi – päivään, jolloin Annalalla on useita romaaneja tilillään.

En halua liikaa purkaa ja selittää Värityskirjaa, koska se olisi osaltani pointin missaamista: Värityskirjaa ei ole tarkoitettu luettavaksi, vaan koettavaksi. Sitä ei pidä analysoida järjellä, vaan myötäelää tunteella. Vain kahteensataan väljästi taitettuun sivuun mahtuu paljon, koko elämä ja, kuitenkin, vielä enemmän. Vaikka lupasin, etten anna arvosanaa, aion suositella lähes varauksettomasti Marko Annalan Värityskirjaa seuraaville henkilötyypeille:
1   1)      Jos tykkäät Mokomasta, lue Annalan romaani.
2   2)      Jos et tykkää Mokomasta, lue Annalan romaani.
3   3)      Jos luet paljon kirjoja, lue Annalan romaani.
4   4)      Jos et lue juurikaa kirjoja, lue Annalan romaani.
5   5)      Jos sinun pitäisi lukea loppuvuonna vain yksi romaani, lue Finlandia-voittajan sijaan Annalan romaani.

      Jos siis jäi epäselväksi: lukekaa nyt jumalauta, kun on kerrankin kirjoitettu näin julmetun hieno romaani suomeksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan. Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta ...

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta

Vaikka olen mukana lukuhaasteessa jo kolmatta vuotta putkeen, en juuri anna lukuhaasteen kohtien vaikuttaa lukemiseni valitsemiseen. Luen mitä luen ja valikoin sitten kohdan, johon se sopii. Tällä kertaa, kuitenkin, kiinnitin huomiota Helmetin lukuhaasteen listauksessa kohtaan ”kirja, joka liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan” ja käsitin, että perkele, en ole lukenut ensimmäisestä maailmansodasta kertovaa romaania pitkään aikaan – ja kun hyllystä löytyy se ultimaatinen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä romaani, miksikäs ei? Erich Maria Remaquen Länsirintamalta ei mitään uutta oli yksi aikansa kiistellyimpiä romaaneja, ainakin Saksassa. Se ilmestyi kymmenen vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen ja vain karvan yli kahdessasadassa sivussa se tiivistää hirmuisen määrän kokemuksia ja mielikuvia sodasta, jonka piti päättää kaikki sodat. Sotilaat ovat vain ihmisiä, jotka haluavat sodan loppuvan; he eivät halua sotia, he eivät halua tappaa, he sympatisoivat (kuten...

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...