Siirry pääsisältöön

Henriikka Rönkkönen, Mielikuvituspoikaystävä

Kyllä, minä luin tämän kirjan. Kokonaan. Siis minä – about 190cm pitkä, karvainen hevari, joka on kirjoittanut kaksi julkaistua kauhuromaania – luin Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän, jonka alaotsikkokin kuuluu ei-niin-kiinnostavasti ”ja muita sinkkuelämän perusasioita”. Tiedätkö miksi luin Mielikuvituspoikaystävän, vaikka se on kaikkea muuta kuin mitä yleensä luen? Juuri sen takia, että se on kaikkea muuta kuin tyypillistä lukemistoani. Ei saa jäädä omalle mukavuusalueelle liiaksi, kuten muistan aina saarnata, mutta kuinka voin kuvitella kenenkään uskovan minua, jos en aio näyttää esimerkkiä? Siksi luin ja Mielikuvituspoikaystävän ja aion patistaa kaikkia muitakin kokeilemaan sitä – etenkin jos lukee ”tavallisesti” jotakin tyystin muuta. Tämä siitäkin huolimatta, ettei kirja ole erityisen hyvä.

Aluksi hyvät jutut pois alta: Rönkkönen osaa kirjoittaa. Hänen tyylinsä on nasevaa sanailua, jossa ”alatyyliset” sanavalinnat – pillu, kyrpä, pano jne. – kulkevat luontevasti mukana. Virkkeet ovat lyhyitä, omaan makuuni liiankin lyhyitä ja turhan usein teholauseilla pilkottuja, mutta ymmärrän, että monille ytimekäs ilmaisu on lähestyttävämpää ja ymmärrettävämpää. Silti esimerkiksi tässä kappaleessa on liikaa pilkkomista:

Meillä ei ollut seksuaalista viritelmää, sillä meillä oli ystävyys. Tai seksuaalista jännitettä oli niin vähän, ettei se häirinnyt ystävyyttämme. Sillä kyllähän hyvien tyyppien kanssa on aina jonkunlaista kemiaa. Sekä saman sukupuolen tyyppien että vastakkaisen. (s.184.)

Liian lyhyitä virkkeitä, turhan sähkesanomamaista. Tämä on, tietenkin, oma preferenssini; mikä ei ole preferenssini, on Rönkkösen taito kirjoittaa, enkä aio kieltää sitä. Naurahdin – tai ainakin hymyilin – muutaman kerran kirjaa lukiessani.

Ongelmia on kaksi, joskin ne ovat saman ongelman kaksi puolta ja tuo ongelma on, uskoisin, tietoinen päätös Rönkköseltä: kirja kertoo fiktiivis-muistelmallisesti sinkkuelämästä. Ensinnäkin, kirja junnaa aivan suunnattomasti yhdessä tematiikassa eikä koskaan pääse pois siitä. Eli kun kirjaa mainostetaan suorasukaisena puheena sinkkuelämästä ja siihen elimellisesti (heh) kuuluvasta seksistä, se on kaikki, mitä kirjalla on tarjota. Seksistä puhutaan suoraan ja koruttomasti, ja sitten puhutaan hieman lisää seksistä ja random-panoista. Okei, joukkoon mahtuu paljon kertojan tuntemuksia milloin mistäkin tilanteesta/panosta, mutta vaikka kirja on vain 200 sivua pitkä, aihepiiri tuntuu loppuun kalutulta puolivälissä. Ainakin itse aloin toivoa jo jotakin muuta luettavaa, jotakin uutta tulokulmaa tai käännettä suunnilleen sivun 100 paikkeilla.

Monet puhuvat siitä, kuinka ”rehellinen” kirja Mielikuvituspoikaystävä on. En ole täysin varma, kuinka lausunto tulisi tulkita, koska vaikka se olisi ”rehellinen”, se ei tunnu henkilökohtaiselta tai intiimiltä. Tämä johtuu osaltaan siitä, että kirjaa pitäisi lukea kuin romaania, mutta se on muistelma/esseekokoelma, jossa Rönkkönen piilottaa itsensä seksi- ja poikaystäväkertomusten taa. Jos kirja on romaani, sen päähahmo jää ohueksi; jos kirja on muistelma, Rönkkönen sanoo lopulta varsin vähän itsestään. Luin kirjan siten, että se on dönnermäinen fiktiivinen muistelmateos – jos hyväksytään kirjan ensimmäinen informaatio, että kaikki kirjassa on totta muttei mikään ole, en näe muutakaan järkevää suhtautumistapaa. Jos siis kertoja on fiktiivinen versio Rönkkösestä itsestään, hän sanoo erinomaisen vähän mitään henkilökohtaista – kirjassa käsitellyt tunteet ja ajatukset voi myös lukea puhtaasti pohdiskelevana pyörittelynä. ”Opin sitä ja sitä, kun koin näin ja näin”, mutta oikeastaan tuo voi olla kertojan suuhun laitettua fiktiota tai pohdiskelua. Muun muassa ajankulu kirjassa on jotenkin erittäin vaikeasti seurattavaa, kun hän tuntuu olevan kaksikymmentäviisivuotias opiskelija puolet kirjasta, pian ollaan töissä jossain ja sitten vuoden ulkomailla asustelu sivuutetaan yhdessä luvussa; samalla tavalla koirien läsnäolo mainitaan vain, jos niistä saadaan jotain hauskaa läppää aikaan. Perheestä ei mainita käytännössä mitään – paitsi, että sisaruksia on eli voiko asiaa tämän ympäripyöreämmin enää muotoilla? Okei, Rönkkönen haluaa kertoa sinkkuelämäkokemuksistaan, mutta jäin kaipaamaan jotakin autenttisempaa, rehellisempää, intiimimpää (kaikki seksi- ja romanssikohtaukset tuntuvat koheltamiselta) tai syvällisempää; jäi sellainen vaikutelma, että (sinkku)elämä on Rönkkösellä panosta toiseen menemistä ja kai hän siellä jossain välissä töitäkin tekee. Se, että työpaikka on, tulee vastaan vain yhden lupsakan veijaritarinan myötä, ikään kuin sivuhuomiona. Toinen vaihtoehto olisi ollut rankemmin fiktiivinen kirja, jossa omia kokemuksia käytettäisiin jonkun toisen, kuvitteellisen hahmon kertomuksena – näin tarinaan olisi saanut huomattavasti paremmin syvyyttä, kun ei olisi tarvinnut pelätä ihmisten suututtamista.


Niin tai näin, ei Mielikuvituspoikaystävä huono ole. Se on hiukan tylsä, mutta samalla se on kelvollisesti ja ajoittain hyvin kirjoitettu. Jos kirjassa olisi ollut yksikin kohtaus, jossa kuvaillaan vaikka lumisadetta tai laskevaa aurinkoa tai jotain muuta kuin kertojan ajatuksia, suoraa toimintaa (baarireissuja, itkeskelyä jne.), nasevia huomioita sinkkuelosta, tai seksiä, kirja olisi saattanut jättää positiivisemman vaikutelman. Olen tyytyväinen, että tulin lukeneeksi Mielikuvituspoikaystävän, mutta seuraavaksi sitten taas jotain ihan muuta.

Aloituskappale, joka antaa muuten väärän kuvan kirjasta, ettäs tiedät:

Nainen makaa sängyllä miehen kanssa. He suutelevat. Miehen käsi sivelee hennosti mutta määrätietoisesti naisen rintaa. Naisen toinen käsi silittää miehen poskea, toinen valuu hänen paljasta vatsaansa pitkin hitaasti alaspäin. Tämä on ensimmäinen kerta, kun he uskaltautuvat näin lähelle toisiaan. (s.9.)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan. Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta ...

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta

Vaikka olen mukana lukuhaasteessa jo kolmatta vuotta putkeen, en juuri anna lukuhaasteen kohtien vaikuttaa lukemiseni valitsemiseen. Luen mitä luen ja valikoin sitten kohdan, johon se sopii. Tällä kertaa, kuitenkin, kiinnitin huomiota Helmetin lukuhaasteen listauksessa kohtaan ”kirja, joka liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan” ja käsitin, että perkele, en ole lukenut ensimmäisestä maailmansodasta kertovaa romaania pitkään aikaan – ja kun hyllystä löytyy se ultimaatinen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä romaani, miksikäs ei? Erich Maria Remaquen Länsirintamalta ei mitään uutta oli yksi aikansa kiistellyimpiä romaaneja, ainakin Saksassa. Se ilmestyi kymmenen vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen ja vain karvan yli kahdessasadassa sivussa se tiivistää hirmuisen määrän kokemuksia ja mielikuvia sodasta, jonka piti päättää kaikki sodat. Sotilaat ovat vain ihmisiä, jotka haluavat sodan loppuvan; he eivät halua sotia, he eivät halua tappaa, he sympatisoivat (kuten...

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...