Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin
kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Firemania loppuun. Luin ensimmäiset
noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin
johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan
kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden
tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana
yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden
ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta
yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta),
koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan
yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian
piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti
sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa moraalista harmautta. Pahisten on
oltava pahoja, jotta he voisivat olla pahiksia, kuten sarjakuvista olemme
oppineet.
Minua ei kiinnostanut lukea kirjaa enää yhtään pidemmälle,
koska takaraivossa nalkutti ajatus, että tiedän tismalleen, mitä on tulossa
tapahtumaan, ainakin suurpiirteisesti, eikä tarina vedonnut älyyni tai
tunteisiini. Minulle oli aivan se ja sama mitä Harperille kävisi, kunhan
kirjaan tulisi joku ovela kierrepallo. Proosa on laadultaan hyvää, mutta ei
mitään erikoista – mitään ovelia kerrontakikkoja ei ole käytetty, vaan sitä
tavallista kolmannen persoonan, hiukan jännärimäistä kerrontaa, joka saa
ainakin minut haukottelemaan. Sadanviidenkymmenen sivun kohdalla katsoin
kokonaissivumäärää (752) ja päätin, että ajallani ja tarmollani on parempiakin
kohteita.
Kaikkea tätä on perseestä kirjoittaa, koska oikeasti pidän
Joe Hillistä. Tai siis pidin kahdesta hänen kirjastaan: hienosta
novellikokoelmasta Bobby Conroy palaa
kuolleista sekä yhdestä tämän vuosituhannen parhaista kauhu-/uuskummaromaanista
Sarvet. Novelleissa on paljon
parempia mahdollisuuksia kikkailla ja kokeilla kaikkea uutta ja erikoista –
esimerkiksi Pop Art kertoi pojasta,
jonka kaveri, Art, on muutoin tavallinen poika, mutta hän on kuumailmapallo –
ja tuo kokeilullisuus rönsyili Sarviin
hyvällä tavalla. Sen jälkeen Hill on tehnyt kaksi romaania, NOS4A2 ja The Fireman, jotka ovat molemmat kokeneet saman kohtalon: olen
kyllästynyt ensimmäisen parinsadan sivun sisään, koska tarina ei ole kantanut
yli 700 sivua. Haluaisin, todella vilpittömästi toivoisin, että Hill tekisi
tiiviimpiä ja kokeilullisempia romaaneja, koska hän on todistanut osaavansa
molemmat; nämä jättiläisopukset ovat aivan liian pitkiä suhteessa siihen,
kuinka hyvin niiden tarinat kannattelisivat niitä. Veikkaisin, että The Firemanista saisi hyvän 400-500
sivuisen romaanin, kun keskityttäisiin ydinongelmaan ja sen puimiseen. Joskus
yksinkertaistaminen on avain.
Avauskappale,
joka on ns. jenkkimäisesti yhden virkkeen mittainen:
Harper Grayson had seen lots of people burn on
TV, everyone had, but the first person she saw burn for real was in the
playground behind the school. (s.1)
Kommentit
Lähetä kommentti