Siirry pääsisältöön

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Firemania loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa moraalista harmautta. Pahisten on oltava pahoja, jotta he voisivat olla pahiksia, kuten sarjakuvista olemme oppineet.

Minua ei kiinnostanut lukea kirjaa enää yhtään pidemmälle, koska takaraivossa nalkutti ajatus, että tiedän tismalleen, mitä on tulossa tapahtumaan, ainakin suurpiirteisesti, eikä tarina vedonnut älyyni tai tunteisiini. Minulle oli aivan se ja sama mitä Harperille kävisi, kunhan kirjaan tulisi joku ovela kierrepallo. Proosa on laadultaan hyvää, mutta ei mitään erikoista – mitään ovelia kerrontakikkoja ei ole käytetty, vaan sitä tavallista kolmannen persoonan, hiukan jännärimäistä kerrontaa, joka saa ainakin minut haukottelemaan. Sadanviidenkymmenen sivun kohdalla katsoin kokonaissivumäärää (752) ja päätin, että ajallani ja tarmollani on parempiakin kohteita.

Kaikkea tätä on perseestä kirjoittaa, koska oikeasti pidän Joe Hillistä. Tai siis pidin kahdesta hänen kirjastaan: hienosta novellikokoelmasta Bobby Conroy palaa kuolleista sekä yhdestä tämän vuosituhannen parhaista kauhu-/uuskummaromaanista Sarvet. Novelleissa on paljon parempia mahdollisuuksia kikkailla ja kokeilla kaikkea uutta ja erikoista – esimerkiksi Pop Art kertoi pojasta, jonka kaveri, Art, on muutoin tavallinen poika, mutta hän on kuumailmapallo – ja tuo kokeilullisuus rönsyili Sarviin hyvällä tavalla. Sen jälkeen Hill on tehnyt kaksi romaania, NOS4A2 ja The Fireman, jotka ovat molemmat kokeneet saman kohtalon: olen kyllästynyt ensimmäisen parinsadan sivun sisään, koska tarina ei ole kantanut yli 700 sivua. Haluaisin, todella vilpittömästi toivoisin, että Hill tekisi tiiviimpiä ja kokeilullisempia romaaneja, koska hän on todistanut osaavansa molemmat; nämä jättiläisopukset ovat aivan liian pitkiä suhteessa siihen, kuinka hyvin niiden tarinat kannattelisivat niitä. Veikkaisin, että The Firemanista saisi hyvän 400-500 sivuisen romaanin, kun keskityttäisiin ydinongelmaan ja sen puimiseen. Joskus yksinkertaistaminen on avain.

Avauskappale, joka on ns. jenkkimäisesti yhden virkkeen mittainen:

Harper Grayson had seen lots of people burn on TV, everyone had, but the first person she saw burn for real was in the playground behind the school. (s.1)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää