Siirry pääsisältöön

Åke Persson & Thomas Oldrup, Maailman pisin pajunköysi

Olen tuskaillut muutaman edellisen lukemani kirjan kanssa niin pitkään, että päätin ottaa metromatka- ja vessareissulukemistoksi jotakin niin kevyttä ja lyhyissä pätkissä luettavaa kuin suinkin mahdollista. Alas, Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin Maailman pisin pajunköysi, joka lupaa alaotsikossaan oikaisevansa 101 historiallista harhakäsitystä.

Vaikka edellisestä blogitekstistä on vierähtänyt (taas?) tovi ja olen lukenut kahta muuta kirjaa rinnalla, Maailman pisin pajunköysi kului viidessä päivässä. Se on nopeaa luettavaa, koska siinä on vain muutaman sivun mittaisia pikamyytinpurkuja – yksikään luku ei taida olla kolmea sivua pidempi. Juuri tässä on kirjan paras että huonoin puoli: kaikki luvut ovat niin lyhyitä, että niiden lukemiseen ei montaa minuuttia mene, mutta toisaalta ne ovat sellaista pintaliitoa, että historiaan yhtään perehtyneempi henkilö ei niistä paljoa saa irti. Koska luvut ovat niin lyhyitä, minulle ainakin syntyi mentaliteetti, että ”no kyllähän mä yhden luvun vielä ehdin lukea” ja täten tulee käytettyä lukuaika paljon tehokkaammin kuin pidemmistä luvuista muodostuvien kirjojen kanssa. Henkilökohtaisesti inhoan etenkin romaaneissa vastaavaa sirpaleista kerrontatyyliä, sillä siinä narratiivi silvotaan markkinoitavuuden, ei luettavuuden tai taiteellisuuden takia – katsokaa vaikka jotain Lars Kepler -nimimerkin kirjoja, ja ällistelkää kirjan melkein kolmatta sataa lukua – mutta tietokirja, etenkin tämän tyyppinen pintaliidoksi tarkoitettukin kirja, saa lyhyet luvut toimimaan paremmin, koska sillä ei ole mitään narratiivia rikottavaksi.

Kirjoittajat ovat epäilemättä toimittajia, ainakin kirjoitusjäljestä päätellen, sillä sivulauseet ovat vähissä ja yhden virkkeen kappaleet ovat kohtuullisen tavanomaisia (joskaan eivät niin ylikäytettyjä kuin monilla, monilla muilla toimittajilla), mutta teksti on ihan riittävän hyvää tällaiseen kirjaan. Sisällöllisesti Maailman pisin pajunköysi on tärkeämpi kirja muut vastaavat (saman sarjan?) opukset, joissa kerrotaan 101 ”historiallista kömmähdystä” jne., koska pidän historiallisten myyttien purkamista merkittävämpänä toimintana kuin pelkkien hassuttelu-/kauhistelutarinoiden kertomista. Hyvä historia ei ole vain ”katsokaa kuinka kauheaa silloin oli” tai ”olipas ihmiset tyhmiä, kun eivät tienneet” jne. -tyylisten anekdoottien kirjoittamista, vaan hyvä historia käyttää samaisia anekdootteja maalaamaan suurempaa kuvaa ja näkemään tarinoiden läpi rakenteisiin ja juuri tässä Maailman pisin pajunköysi onnistuu sarjan muita osia paremmin, joskin vain marginaalisesti.

Olen varsin kriittinen historian popularisointia kohtaa – syystä, joka toivottavasti tulee vuoden 2018 aikana selväksi takariviinkin asti – mutta Maailman pisin pajunköysi on ihan ok ja täten huomattavasti parempi kuin niin kovin moni muu vastaava minimaalisella vaivannäöllä tehty popularisointiyritys. Paljon myötämielisyydestäni on peräisin siitä, että kirjan aihe on tärkeä ja että kirja ei yritä olla mitään muuta kuin lyhyttä ja vain marginaalisesti taustoitettua välipalalukemista. Syvällisempää populaarihistoriaa etsivät osaavat varmaan itsekin välttää kirjaa, mutta toivon useamman silti tarttuvan tähän, koska kun vaihtoehtoja tarkastelee, Maailman pisin pajunköysi on kaukana huonoimmasta.


Aloituslausetta/-kappaletta en laita tähän, koska tietokirjassa, etenkin tällä tavalla rakennetussa, aloituksella ei ole samanlaista merkitystä.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää