Siirry pääsisältöön

Åke Persson & Thomas Oldrup, Maailman pisin pajunköysi

Olen tuskaillut muutaman edellisen lukemani kirjan kanssa niin pitkään, että päätin ottaa metromatka- ja vessareissulukemistoksi jotakin niin kevyttä ja lyhyissä pätkissä luettavaa kuin suinkin mahdollista. Alas, Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin Maailman pisin pajunköysi, joka lupaa alaotsikossaan oikaisevansa 101 historiallista harhakäsitystä.

Vaikka edellisestä blogitekstistä on vierähtänyt (taas?) tovi ja olen lukenut kahta muuta kirjaa rinnalla, Maailman pisin pajunköysi kului viidessä päivässä. Se on nopeaa luettavaa, koska siinä on vain muutaman sivun mittaisia pikamyytinpurkuja – yksikään luku ei taida olla kolmea sivua pidempi. Juuri tässä on kirjan paras että huonoin puoli: kaikki luvut ovat niin lyhyitä, että niiden lukemiseen ei montaa minuuttia mene, mutta toisaalta ne ovat sellaista pintaliitoa, että historiaan yhtään perehtyneempi henkilö ei niistä paljoa saa irti. Koska luvut ovat niin lyhyitä, minulle ainakin syntyi mentaliteetti, että ”no kyllähän mä yhden luvun vielä ehdin lukea” ja täten tulee käytettyä lukuaika paljon tehokkaammin kuin pidemmistä luvuista muodostuvien kirjojen kanssa. Henkilökohtaisesti inhoan etenkin romaaneissa vastaavaa sirpaleista kerrontatyyliä, sillä siinä narratiivi silvotaan markkinoitavuuden, ei luettavuuden tai taiteellisuuden takia – katsokaa vaikka jotain Lars Kepler -nimimerkin kirjoja, ja ällistelkää kirjan melkein kolmatta sataa lukua – mutta tietokirja, etenkin tämän tyyppinen pintaliidoksi tarkoitettukin kirja, saa lyhyet luvut toimimaan paremmin, koska sillä ei ole mitään narratiivia rikottavaksi.

Kirjoittajat ovat epäilemättä toimittajia, ainakin kirjoitusjäljestä päätellen, sillä sivulauseet ovat vähissä ja yhden virkkeen kappaleet ovat kohtuullisen tavanomaisia (joskaan eivät niin ylikäytettyjä kuin monilla, monilla muilla toimittajilla), mutta teksti on ihan riittävän hyvää tällaiseen kirjaan. Sisällöllisesti Maailman pisin pajunköysi on tärkeämpi kirja muut vastaavat (saman sarjan?) opukset, joissa kerrotaan 101 ”historiallista kömmähdystä” jne., koska pidän historiallisten myyttien purkamista merkittävämpänä toimintana kuin pelkkien hassuttelu-/kauhistelutarinoiden kertomista. Hyvä historia ei ole vain ”katsokaa kuinka kauheaa silloin oli” tai ”olipas ihmiset tyhmiä, kun eivät tienneet” jne. -tyylisten anekdoottien kirjoittamista, vaan hyvä historia käyttää samaisia anekdootteja maalaamaan suurempaa kuvaa ja näkemään tarinoiden läpi rakenteisiin ja juuri tässä Maailman pisin pajunköysi onnistuu sarjan muita osia paremmin, joskin vain marginaalisesti.

Olen varsin kriittinen historian popularisointia kohtaa – syystä, joka toivottavasti tulee vuoden 2018 aikana selväksi takariviinkin asti – mutta Maailman pisin pajunköysi on ihan ok ja täten huomattavasti parempi kuin niin kovin moni muu vastaava minimaalisella vaivannäöllä tehty popularisointiyritys. Paljon myötämielisyydestäni on peräisin siitä, että kirjan aihe on tärkeä ja että kirja ei yritä olla mitään muuta kuin lyhyttä ja vain marginaalisesti taustoitettua välipalalukemista. Syvällisempää populaarihistoriaa etsivät osaavat varmaan itsekin välttää kirjaa, mutta toivon useamman silti tarttuvan tähän, koska kun vaihtoehtoja tarkastelee, Maailman pisin pajunköysi on kaukana huonoimmasta.


Aloituslausetta/-kappaletta en laita tähän, koska tietokirjassa, etenkin tällä tavalla rakennetussa, aloituksella ei ole samanlaista merkitystä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan. Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta ...

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta

Vaikka olen mukana lukuhaasteessa jo kolmatta vuotta putkeen, en juuri anna lukuhaasteen kohtien vaikuttaa lukemiseni valitsemiseen. Luen mitä luen ja valikoin sitten kohdan, johon se sopii. Tällä kertaa, kuitenkin, kiinnitin huomiota Helmetin lukuhaasteen listauksessa kohtaan ”kirja, joka liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan” ja käsitin, että perkele, en ole lukenut ensimmäisestä maailmansodasta kertovaa romaania pitkään aikaan – ja kun hyllystä löytyy se ultimaatinen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä romaani, miksikäs ei? Erich Maria Remaquen Länsirintamalta ei mitään uutta oli yksi aikansa kiistellyimpiä romaaneja, ainakin Saksassa. Se ilmestyi kymmenen vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen ja vain karvan yli kahdessasadassa sivussa se tiivistää hirmuisen määrän kokemuksia ja mielikuvia sodasta, jonka piti päättää kaikki sodat. Sotilaat ovat vain ihmisiä, jotka haluavat sodan loppuvan; he eivät halua sotia, he eivät halua tappaa, he sympatisoivat (kuten...

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...