Siirry pääsisältöön

John Hirst, Euroopan lyhin historia

Pidän kirjoista, joissa tiivistetään paljon historiaa vähään sivumäärään, ja monet ovat sanoneet John Hirstin kirjaa Euroopan lyhin historia yhdeksi parhaista tällä saralla. Alle kolmesataa sivua ja koko Euroopan historia kuulostaa kyllä niin yltiöpäiseltä projektilta, että pakkohan moinen teos on tarkastaa, etenkin kun se on taidokkaasti suomennettu Helene Bützowin toimesta. Se todellinen selling-point minulle oli väite (en muista mistä tähän törmäsin alunperin) siitä, että kirjassa käydään sama tarina (Euroopan historia, yllätysyllätys) kuudesti läpi, aina toisenlaisesta näkökulmasta.

Tämä selling-point-väite on tosin epätosi, sillä vaikka on totta, että monet luvuista alkavat antiikin kreikkalaisista tai roomalaisista, ne ovat todellisuudessa tavanomaisempia temaattisia lukuja, joissa käsitellään valtiomuotojen kehitystä tai lingvistiikkaa. Perusidea kirjassa on se, että kahdessa ensimmäisessä luvussa luodaan pohja, jonka päälle loput luvut rakennetaan, mutta missään nimessä samaa tarinaa ei kerrota kerta toisensa jälkeen uudelleen toisesta näkökulmasta. Oikeammin kirja on varsin tavanomainen Euroopan historian yleisesitys, joskin kronologisen lähestymistavan sijaan (pääosin) temaattinen. Tämäkään ei pidä täysin kutinsa, sillä kaksi viimeistä lukua ovat varsin tavanomaisia ”ja sitten tapahtui näin ja näin, ja se johti tähän ja tähän” -tyylistä narratiivia. Kirjan keskivaiheen (pihviosan?) luvut tuovat uusia näkökulmia aiemmin käsiteltyihin aikakausiin ja ilmiöihin, mutta vievät koko kirjan käsittävää kronologiaa aina askeleen pidemmälle (ensin lopetetaan keskiajan päättymiseen, sitten reformaatioon jne.), joten edes temaattisimmin jäsennetyt luvut eivät ole täysin temaattisia.

Oikeastaan Euroopan lyhin historia ei ole mitään erikoista, mutta onpahan kuitenkin hyvin tehty kirja. Luin sitä metromatkoilla ja ruokatauoilla ilman sen suurempaa paneutumista eikä mikään asia jäänyt erityisesti mieleeni positiivisena tai negatiivisena, joten kai kirja liikkuu sitten jossain sillä plusmiinus nollan lähistöllä. Muutamista ilmaisuista olen toki erittäin kriittinen – Hitlerin kuvaaminen ”paholaismaiseksi neroksi vailla vertaa” (s.249) on melko paksua. Muutamia vastaavia heittoja lukuun ottamatta kirjassa ei ole mitään vikaa ja saattaa toimia erittäin stimuloivana luettavana henkilölle, jolla ei ole alla maisteritutkintoa yleisestä (=Euroopan) historiasta. Meille hissafriikeille kirja sopii hyvin yöpöytälukemistoksi.


Pahoitteluni lyhyemmästä blogitekstistä, mutta ei minulla ole tämän enempää sanottavaa, joten miksi käyttää kaikkien aikaa turhaan hölinään? Jos turhaa hölinää haluat, käy tarkastamassa toinen blogini www.500and1.blogspot.fi koska siellä ei jorina lakkaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...