Siirry pääsisältöön

Sofi Oksanen, Stalinin lehmät

Päätin aloittaa omatoimisen lukuhaasteen: luen suhteellisen tiiviiseen tahtiin (en putkeen, koska en vain pysty) ilmestymisjärjestyksessä sellaisen kirjailijan kaikki kirjat, joita ei ole paljoa ja jotka omistan ja jotka olisi ”pitänyt lukea” varmaan jo kehdossa. Jos joku haluaa seurata esimerkkiä, siitä vain – yleissivistytään yhdessä! Hoidetaan siis pakollinen kiusallinen osuus heti alta pois: ei, en ole lukenut ainuttakaan Sofi Oksasen romaania ennen Stalinin lehmiä. Okei, se on nyt sanottu, joten lähdetään siitä eteenpäin, eiköstä jookosta? Aloitin kerran kuuntelemaan äänikirjana Puhdistusta, mutta lukija huokaili niin rasittavasti, että touhu jäi muiden kiireiden takia kesken. Kesällä, kuitenkin, bongasin kierrätyskeskuksesta nätin paketin, jossa oli kaikki Sofi Oksasen romaanit Normaa lukuun ottamatta pokkareina ja hintalapussa luku 5€; idea haasteeseen syntyi siinä samassa, kun mainitun Norman olin sattunut jo aiemmin poimimaan kirjaston poistomyynnistä.

Stalinin lehmät on esikoiskirja ja se näkyy: kirja kärsii semiklassisesta esikoiskirjataudista, jossa kaikki mahdollinen ahdetaan kansien väliin, koska kirjasta on tullut liian henkilökohtainen, liian tärkeä, liiaksi oman lapsen kaltainen ja tarinalinjan tai useiden kymmenten (tai satojen!) sivujen leikkaaminen alkaa tuntua oman lapsen raajojen irrottamiselta. Stalinin lehmät liikkuu epäkronologisesti useassa eri aikatasossa, alkaen 1940-luvun Virosta ja päättyen vuosituhannen taitteen Suomeen. Minäkertojana ”nykyaikana” toimii Anna, virolaisen maahanmuuttajan tytär, jonka isä on suomalainen ulkomailla vieraissa juokseva sikailija; Anna sairastaa bulimiaa, joka on, mielestäni, kirjan kiinnostavin osuus. Jos kirja olisi tässä, mielipiteeni siitä olisi huomattavasti myönteisempi, mutta kun mukaan heitetään Annan lapsuusmuistelot (jotka sopisivat hyvin matkaan, jos kirja kertoisi vain Annasta), äidin ja isän tie avioliittoon 1970-luvun Tallinnassa sekä isoäidin sotakokemukset ja kaikki sotaa seuranneet koettelemukset kolhoosin jne. myötä. Liikaa.

Ymmärrän, mihin Oksanen kaikilla tarinalinjoilla pyrkii: virolais(taustaiset)naiset salailevat minuuttaan, ajatuksiaan ja tunteitaan kolmessa sukupolvessa, ja Annan salailu, kun Neuvosto-Viroa ei enää ole, saa muotonsa syömishäiriönä. Hyvä, okei, selvä, mutta tähän ei tarvittaisi melkein viittäsataa sivua ja irrelevantteja kohtauksia. Pelkkä fokusoituminen Annaan ja äidin jättäminen etäiseksi tai vieraammaksi hahmoksi toimisi, mielestäni tietenkin, huomattavasti paremmin. Lukija osaa kyllä yhdistellä asioita ja jos ei osaa, omapahan on häpeä. Oksanen kirjoittaa hienosti ja jo esikoiskirjassa on esillä valmis kirjailija, mutta tarinalliset heikkoudet kampittavat lopputuloksen proosaa heikommaksi. Paljon kertoo myös se, että kirjan kolmesta osasta ensimmäinen on noin 420 sivua pitkä, kun kaksi viimeistä yhteensä viitisenkymmentä – olisiko, kenties mahdollisesti, tätä ratkaisua voinut vielä miettiä?

En voi sanoa nauttineeni Stalinin lehmien lukemisesta kovin suuresti, vaikka kirjassa on useita hienoja ja sykähdyttäviä kohtauksia. Erityisesti lyhyt kolmas osa oli todella riipivää luettavaa, koska siinä todella pureuduttiin Annan syömishäiriön laajuuteen ja seurauksiin, sekä se keskittyi vain Annaan, ei äidin serkun kaimaan, jolla oli kurjaa kolhoosissa, kun leipää sai vain 200 grammaa päivässä. Rankalla karsimisella Stalinin lehmistä olisi saanut erinomaisen 300 sivuisen romaanin, mutta 478 sivua on liikaa. Myönnän myös sen, että olin kahdesti todella lähellä, että olisin haistattanut vitut koko kirjalle ja omatekoiselle haasteelleni ja napannut hyllystä jotain aivan muuta. Onneksi sinnittelin, koska, kuten sanoin, loppu oli kirjan kiinnostavin osa.

Olen kuullut, että Baby Jane on parempi. Toivotaan.

Aloituskappale, joka on taitettu kuten olen sen alle kirjoittanut, pois lukien kursiivi:

Minun
ensimmäinen
kertani oli erilainen. Olin luullut, että se olisi kamalaa, sotkuista, likaista ja limaista. Olin luullut, että sisältäni tulisi verta ja vatsaani koskisi kahta kauheammin. Olin luullut, etten koskaan tulisi siihen, en pystyisi, en haluaisi, mutta kun korviini alkoivat sattua ritisevien vatsanpeitteiden äänet, ruumiini päätti puolestani. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. (Bazar Kustannus, 9. taskukirjapainos, 2010. s.7.)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan. Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta ...

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta

Vaikka olen mukana lukuhaasteessa jo kolmatta vuotta putkeen, en juuri anna lukuhaasteen kohtien vaikuttaa lukemiseni valitsemiseen. Luen mitä luen ja valikoin sitten kohdan, johon se sopii. Tällä kertaa, kuitenkin, kiinnitin huomiota Helmetin lukuhaasteen listauksessa kohtaan ”kirja, joka liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan” ja käsitin, että perkele, en ole lukenut ensimmäisestä maailmansodasta kertovaa romaania pitkään aikaan – ja kun hyllystä löytyy se ultimaatinen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä romaani, miksikäs ei? Erich Maria Remaquen Länsirintamalta ei mitään uutta oli yksi aikansa kiistellyimpiä romaaneja, ainakin Saksassa. Se ilmestyi kymmenen vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen ja vain karvan yli kahdessasadassa sivussa se tiivistää hirmuisen määrän kokemuksia ja mielikuvia sodasta, jonka piti päättää kaikki sodat. Sotilaat ovat vain ihmisiä, jotka haluavat sodan loppuvan; he eivät halua sotia, he eivät halua tappaa, he sympatisoivat (kuten...

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...