Siirry pääsisältöön

Stephen King, End of Watch

Stephen Kingin Bill Hodges -trilogia on paska. Älkää tuhlatko aikaanne. Sanon tämän vain ja ainoastaan sen takia, että trilogian viimeinen osa, End of Watch, on niin typerä. Okei, ei se ensimmäinen (Mr. Mercedes), saati toinen (Finders Keepers), ollut kovin kummoinen myöskään, mutta kolmannen jälkeen ne tuntuvat mestarillisilta jännäreiltä. King on tehnyt hirmuisen läjän parempia kirjoja, ja tuosta läjästä löytyy parempia dekkarimaisia romaaneja kuin mitä Hodges-trilogian päätösosalla on tarjottavana.

Koska puhun trilogian kolmannesta osasta, juonesta puhuminen ilman mitään spoilereita on mahdotonta, mutta tämän tekstikappaleen aikana keskityn spoilerittomiin proosateknisiin ongelmiin. Kingin proosa on edelleen sitä samaa kuin viimeisen noin neljänkymmenen vuoden ajan eli mitään suurempaa vikaa siinä ei ole – etenkin, jos englanniksi lukee. Muutamia hauskoja oivalluksia, muutoin riittävää ”viihdekirjallisuuteen” sopivaa suoraviivaista kerrontaa. Tekstin itsensä puolesta End of Watchia lukisi kyllä, vaikka muutamia todella rasittavia ratkaisuja kirjassa onkin: esimerkiksi sivulla 192 Hodges tekee lupauksen, jota seuraa kertojan kommentti ”but that is a promose he’s not able to keep”, joka, kuten arvata saattaa, päättää luvun ja heittää ilmoille koukun, jonka on tarkoitus vetää lukija mukana. Minulle vastaavat ennakoinnit tuntuvat epätoivoisen kirjailijan hätäkeinoilta, koska hän pelkää, ettei tarinan luontainen suunta, rytmi tai intensiteetti tahdo pitää lukijoita kiinnostuneina tapahtumien kulusta (koska, kun puhutaan ”viihdekirjallisuudesta”, tapahtumat eli juoni on se, mihin pääasiassa kiinnitetään huomiota). Onneksi muita vastaavia heittoja ei ole kuin siellä-täällä, joten lukukokemus ei niiden takia mene pilalle. (Tästä eteenpäin lipsun jo spoileri-alueelle.) Vastaavasti on mainittava, että sivulla 174 oleva sananvaihto Bradyn ja lekurin välillä sisältää heittämällä kirjan ovelimman oivalluksen:
            ”You’re a Frankenstein!”
            ”Don’t confuse the monster with the creator”, Brady says.
Jälleen, ei mitään nerokasta, mutta silti ihan näpsäkkä heitto. Ehdottomasti kirjan parhaat virkkeet.

Kirjaa on nyt tullut melkein jo kehuttua, joten on aika vetää kaikki kehunkaltaisetkin pois ja paneutua juoneen. Kahdessa ensimmäisessä Hodges-kirjassa fokuksessa on keskinkertainen dekkari-/jännärijuoni, jossa etsitään murhaajaa ja mysteerirahan lähdettä – siis niin tavanomaista dekkarimatskua kuin voi olla – joten millä tempulla King vetää maton lukijoiden alta? Yliluonnollisella elementillä, totta kai, onhan hän Stephen King. Minua siis ei (toisin kuin monia dekkarilukijoita, uskoisin) haittaa yliluonnollisen elementin olo kirjoissa, mutta ongelmani on se, ettei tuo elementti sovi Hodges-trilogiaan ja että tuo samainen elementti on niin saatanan tylsä. Siis, oikeasti, onko väsyneempää ratkaisua kuin telekinesia? (Yhdistettynä spirituaaliprojektioon – yksisanainen kuvaukseni on kiinnostavampi kuin se, miten asia kirjassa kerrotaan.) Ihan loputtoman typerä ratkaisu, joka haiskahtaa jälleen epätoivoisen kirjailijan kikalta saada vakavasta aivovammasta kärsivä pahis pois sellistään.

Pahiksista puheenollen: End of Watchissa on kahdenlaisia hahmoja, hyviksiä ja pahiksia. Hyvikset ovat niin läpikuultoisen puhtoisia ja ”sympaattisia”, että ihan oksettaa. Hyviksillä ei ole heikkouksia, paitsi pakollinen Mary Sue -oikku – tämä koskee jopa sivuhahmoja, vaikka he olisivat alle kymmenellä sivulla, sillä jos joku tekee kansalaisvelvollisuutensa, hänen täytyy olla tähtioppilas koulussa, joka haluaa yliopistoon pelaamaan koripalloa, jotta hän voisi auttaa perheensä pois slummiutuvasta kaupunginosasta. Pahikset, puolestaan, ovat pääpahiksen riivaamia, joten pelkästään pahoja… ja tämä pahuus on, yleensä, peräisin jostakin heidän heikkoudestaan (lekurin halukkuus käyttää kokeilematonta lääkettä jne.). Vain yksi hahmo ei sopinut tähän jakoon, sillä poliisifrendin pari oli (loppuratkaisuun asti, tietenkin) poikkiteloin supersankari-Hodgesin, messiaanisen Jeromen ja ”oikukkaan” Hollyn kanssa, koska hän haaveili poliisipäällikön virasta. Tämä, tahdon huomauttaa, on moraalisesti harmain hahmo koko kirjassa.

Voisin vuodattaa vielä useista asioista, jotka olivat joko typeriä tai tarpeettomia tai tarpeettomia ja typeriä, mutta jääköön tekemättä. Aikaa voi käyttää paljon parempaankin. Lyhyesti voi sanoa, että End of Watch on paskimpia Kingin kirjoja. Haluan lopettaa tekstin huomioon siitä, että End of Watch valittiin Goodreadsin lukijoiden keskuudessa vuoden 2016 parhaaksi jännäriksi. Tiesin jännärien tason olevan alhainen, mutta en halua edes kuvitella kuinka surkeita ne kaikki muut olivat. Luultavampaa on, että demokratia ei toimi… ainakaan parhaita kirjoja valittaessa.

Aloituskappale, jossa on (tietenkin) vain yksi virke:

It’s always darkest before the dawn. (s.1, pokkaripainos 2017.)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...