Siirry pääsisältöön

Paul Auster & J. M. Coetzee, Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä

Kirjeet ovat tänä maailman aikana katoava luonnonvara, kiitos pikaviestipalveluiden ja ihmiselon korostuneen kiireellisuuden. Kenellä on tätä nykyään aikaa kirjoittaa fyysinen kirje (käsin tai, kauhistuksen kauhistus, kirjoituskoneella) ja lähettää se toiselle postitse, odottaa vastausta määrittelemättömän pitkä aika ja yrittää sitten vielä muistaa mitä itse on tullut kirjoitettua? Eikö ole paljon helpompaa laitta hymiöiden täyttämä viesti WhatsAppissa tai Facebookin viestipalvelussa, ottaa tällä tavalla yhteys kehen tahansa koska tahansa? Monille jopa sähköposti tuntuu vanhanaikaiselta kanavalta, koska siinä yhä lähetellään kirjeitä ja vastaaminen ei ole yhtä välitöntä, ilmeisesti.

Tätä kaikkea vasten Paul Austerin ja nobelisti J. M. Coetzeen (yksi nobelisti lisää pois listasta) kirjeenvaihto on kiinnostavaa luettavaa, niin kirjallisilta kuin antropologisilta ansioiltaan. Kahden vanhan/vanhenevan miehen hidas kirjeenvaihto neljän vuoden ajalta on muodoiltaan ja tyyliltään niin toisenlaista kuin mikään, mitä viestittelyä nykyään tulee harrastettua; mielenkiintoista on tietenkin se, että kirjeenvaihto ei ole muinaisesta menneisyydestä, vaan vuosien 2008 ja 2011 väliltä, eli internetin ja somen aikakaudelta. (Hauska huomio: vuonna 2008 tai 2009 lähetetyssä kirjeessä Auster kauhistelee, kuinka pariisilaisessa hotellissa ei ole kirjoituskonetta varattuna vieraille. Oma ajatukseni oli, että olisi oudompaa, jos moinen löytyisi.) Silti nämä kaksi jäärää tahtovat, haluavat ja vaativat keskinäistä yhteydenpitoaan ylläpidettävän ensin perinteisen paperipostin ja, myöhemmin, teknologisen innovaation nimeltä faksi avulla. Puheenaiheet liikkuvat politiikan (vuoden 2008 talouskriisi, arabikevät, Israelin tilanne jne.), kirjallisuuden ja kirjoittamisen, tapaamissuunnitelmien sekä vanhenemisen ympärillä; kaikki tämä kuorrutetaan kankealta vaikuttavalla kirje-etiketillä, jossa kiitellään edellisistä kirjeistä ja sanotaan kohteliaisuuksia, joita ei somessa juuri vilahtele.

Kirjeet ovat mielenkiintoinen akkuna Austerin ja Coetzeen elämiin, mutta myös heidän edustamaansa maailmaan, jossa saadaan jatkuvasti kutsuja kaukaisten maiden kirjailijatapahtumiin, pyydetään pitämään puheita milloin missäkin ja mistäkin, reissataan maailman laidalta toiselle ja kerrotaan tarinoita vielä paljon vanhemmista julkimoista, joita on reissatessa kohdattu tai joiden kanssa on kerran istuttu syömään aamiaista ja niin edelleen. Tuo maailma tuntuu niin vieraalta, niin vanhakantaiselta ja niin absurdilta, ainakin omaan elämäntilanteeseen verrattuna; kenties miekkosille Phillip Rothin ja Charlton Hestonin name-dropping ei ole niin erikoista kuin miltä se minulle ja monille nuoremmille nykylukijoille eittämättä vaikuttaa. Täytyy pitää kuitenkin mielessä, että Coetzee on nobelisti ja Austerin pitäisi olla, joten heidän uiskentelu korkeakultturelleissa piireissä ei ole niin kauaskantoista kuin saattaisi intuitiivisesti vaikuttaa.

Jaarittelen, taas, mutta tavallaan ihan syystä: Tässä ja nyt on vaikeasti tiivistettävä kirja, koska siinä ei ole sinänsä mitään pointtia, ei juonta, ei punaista lankaa – se on vain kokoelma kirjeitä, joissa kaksi erittäin älykästä ja toisiaan suuresti kunnioittavaa ystävystä keskustelee heille tärkeistä ja kiinnostavista asioista. Kirja on valtaisa nautinto, kiitos herrojen kirjallisen ilmaisuvoiman sekä älykkyyden. Miksi kukaan ei haluaisi lukea kirjaa, joka on vain kahden fiksun miehen kohteliasta keskustelua milloin mistäkin aiheesta? Haluaisin tarttua moneen kysymykseen ja teemaan, joita miekkoset kirjeissään pohtivat, ja osallistua siten keskusteluun, mutta olen varma, että joutuisin skarppaamaan aivan hävyttömästi päästäkseni edes neljännesmatkaan Coetzeen ja Austerin kommenttien tasosta, joten jääköön moinen itsehäväistys tekemättä.

Aloituskappale on Coetzeen käsialaa:
Hyvä Paul,

olen pohdiskellut ystävyyksiä, kuinka ne kehkeytyvät, miksi jotkut niistä kestävät niin pitkään, pitempään kuin kiihkeät kiintymykset, joiden kalpeina jäljitelminä niitä toisinaan (väärin) pidetään. Ajattelin jo kirjoittaa sinulle tästä kaikesta kirjeen aloittamalla siitä havainnosta, että niin tärkeitä kuin ystävyydet ovatkin seuraelämässä ja niin paljon kuin ne meille merkitsevät etenkin lapsuudessa, on hämmästyttävää, kuinka vähän aiheesta on kirjoitettu. (Suomennos Erkki Jukaraisen ja Seppo Loposen käsialaa, s. 5.)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää