Siirry pääsisältöön

Satu Lidman & Anu Koskivirta & Jari Eilola (toim.), Historiantutkimuksen etiikka

Juu, tiedän, tiedän, on kulunut jo melkoinen tovi edellisestä blogitekstistä. On ollut kiireitä, ymmärräthän? Muuan isompi Proggis on kalkkiviivoillaan ja olen käyttänyt lähes kaiken edes etäisesti kelvollisen liikenevän aikani sen edistämiseksi, joten ns. arki- ja hupilukeminen ovat kärsineet. Lisäksi olen viime aikoina lukenut huvikseni aktiivisemmin toista, 800-sivuista historiallista romaania, joka ei ole kevyttä metroluettavaa, ja koska aikaa lukemiselle on ollut liian vähän, tämä(kin) näkyy blogin päivityshitaudessa. 500 & 1 -blogin tilanne on vielä karumpi… huoh.

No, niin tai näin, kuulin kenties kuukausi, ehkä puolitoista takaperin uunituoreesta historiallisesta tiedekirjasta, joka myi itsensä minulle jo pelkällä otsikollaan: Historiantutkimuksen etiikka. Okei, ei ehkä se kaikkein myyvin otsikko, mutta aihe, jota pidän erittäin kiinnostavana sekä tärkeänä; tähän päälle vielä se, että kirjan toimittajien joukossa on kaksi suuresti arvostamaani suomalaista tutkijaa sekä kirjoittajien joukosta löytyy muita kovanluokan tutkijoita emeritusprofessori Jorma Kalelaa myöten. Nyt kirja on sitten luettuna – tai, no, ainakin pääosin luettuna – ja kiinnostavasta aiheestaan ja kovista tekijöistä huolimatta se oli pettymys, koska aiheesta ei saatu kaikkea mahdollista irti.

Suurin ongelma, uskoisin, on kirjan rakentuminen artikkelien varaan – samasta aiheesta saisi kerrassaan erinomaisen monografian, jossa moraalifilosofiaan orientoitunut historioitsija pohtii historian etiikkaa, sen tutkimusta ja tutkimusten vaikutusten eettisiä puolia kokonaisvaltaisesti. Jotakin kuvaamani kaltaista toivoin Historiantutkimuksen etiikalta, mutta kirja on liian paljon sitä, kuinka tutkijat kertovat omista tutkimuksistaan ja länttäävät päälle ylimalkaista ja usein turhan ympäripyöreää filosofista pohdintaa, joka on joko liian yleismaailmallista tai liian spesifiä ollakseen hyödyllistä muille kuin samasta tai samankaltaisesta aiheesta tutkimusta tekeville. Tulee fiilis, että artikkelit on kirjoitettu mentaliteetilla: ”mä tutkin tämmöistä mun väikkärissä/proggiksessa ja siinä on tämmöisiä mageita juttuja ja kai teitä nyt kiinnostaa tää mun aihe koska kaikkiahan tää kiinnostaa ja ai niin sitä etiikkaakin piti pohtia perkele sivumäärä loppuu…” Olisin toivonut, että kukin kirjoittaja olisi pureutunut yksittäisiin eettisiin probleemiin ja punninnut niitä historiantutkimuksen näkökulmasta, mielellään (omasta) tutkimuksesta esimerkkejä heittäen; nyt homma on nurinkurin, ikään kuin esimerkit edellä ja probleemia heitellen.

Inhottaa kirjoittaa näin negatiivisesti, koska kirjan aihe on hyvä ja tärkeä ja ei Historiantutkimuksen etiikka ole niin heikko artikkelikokoelma kuin annan tässä ymmärtää, mutta olin silti pettynyt kirjaan. Tämä, epäilemättä, johtui omista ennakko-odotuksistani ja -toiveistani. Joukkoon mahtui muutama hyvä artikkeli, muutama erinomainen tietolaatikko sekä loistava Reima Välimäen artikkeli inkvisition tutkimisen eettisistä probleemoista. Välimäen artikkelin erinomaisuus johtuu epäilemättä osin siitä, että omat (tutkimus?)intressini ovat lähellä Välimäen aihetta, mutta tämä ei yksistään riitä vastaukseksi: mielestäni Välimäki onnistuu kulkemaan yksityiskohtaisuuden ja yleismaailmallisuuden välisellä narulla paljon paremmin kuin muut kirjoittajat. Hän antaa suoria ja selkeästi ilmaistuja eettisiä probleemakohtia, joita inkvisition (yms.) tutkijoiden tulisi pohtia työskennellessään.

Historiantutkimuksen etiikka on ihan selvästi tarkoitettu historianammattilaisille tai vähintään maisterivaiheen opiskelijoille, ja takakannessa mainostettava soveltuvuus sukututkijoille liittynee lähinnä tietolaatikkoihin. Sukututkijoita tai ei-historianammattilaisia aliarvioimatta en jaksa uskoa, että kovin moni kiinnostuu palavasti kuinka Suomen romanien historiikin syntyprosessi kulki tai usein toistettu lähteiden moniäänisyyden esille tuomisen hienosyisistä ongelmista ja implikaatioista. Ongelmistaan (jotka, kuten mainittua, luultavasti ovat vain ennakkoasenteeni ja -odotusteni syytä) huolimatta kirjaa voi suositella historiantutkimuksen (painotus sanalla tutkimus) moraalifilosofisemmasta pähkäilystä… tai jos satut olemaan todella innostunut jostakin kirjan artikkelin aiheesta.


Koska kirja on artikkelikokoelma, ensimmäistä kappaletta ei tarvinne kirjoittaa alle.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää