Stephen King & Dan Simmons & George R. R. Martin, Dark Visions

Melkoinen kolmikko, eikö niin? Stephen King, modernin kauhun suurin ja myyvin nimi; yhden kaikkien aikojen parhaista scifikirjoista kirjoittanut Dan Simmons; sekä Tulen ja jään laulut -kirjasarjan raapustanut, tämän hetken kuumin nimi fantasiassa, George R. R. Martin. Kuinka mikään, mitä nämä kolme kirjoittavat, voi olla mitään muuta kuin nerokasta? Otetaanpa saman tien kierroksia alaspäin, sillä kyseessä ei ole mikään spefikirjallisuuden superbändi, vaan novellikokoelma vuodelta 1988: Dark Visions sisältää kolme novellia Kingiltä, kolme Simmonsilta ja yhden pienoisromaanin Martinilta. Käydään kolmikon tekstit läpi samassa järjestyksessä kuin kirjassakin eli nimekkäimmästä tuntemattomimpaan (ilmestymisen aikoihin, tietenkin).

Kingin kolme tarinaa ovat juuri niin tyypillisiä Kingin novelleja kuin olettaa saattaakin. The Reploids on lyhyt ajatusleikki rinnakkaismaailmoista, Sneakers tarina kummittelevasta paskahuussista sekä Dedication fokusoituu äidin haluun tehdä kaikki lapsensa puolesta. Just the basic King shit, ja kuten olettaa saattaa, tarinat on myös julkaistu Kingin novellikokoelmassa Nightmares and Dreamscapes (Painajaisia ja unikuvia). Joskus King onnistuu tekemään novelleissaan parempia tarinoita ja kokonaisuuksia kuin romaaneissaan, mutta tämä kolmikko ei tuohon kastiin kuulu. Jos tarina musiikkistudion kummittelevasta paskahuussista on parasta tarjolla olevaa Kingiä, ei taso ole kovin korkea. Kerronta on, edelleen, aina vain, ihan kelvollista ja toisinaan mukaan sattuu hyviä oivalluksia, mutta The Reploids ei meinaa millään päästä asiaan (jonka lukija tajuaa about välittömästi), Sneakers kertoo kummittelevasta paskahuussista ja Dedication… Ei, ei sitä voi puolustella tai selittää toimivaksi, ei mitenkään. Se on typerä tarina, joka pyörii sen ympärillä, että raskaana oleva nainen syö lakanoihin runkanneen kirjailijan kuivuvaa spermaa viikkokaupalla putkeen. Kyllä, juuri niin.

Simmonsin tarinoista ensimmäinen, Metastasis, on ensimmäisen sivunsa aikana kiinnostavampi ja tuoreempi kuin yksikään Kingin tarinoista. Olen ollut niin urautunut ajatukseen Simmonsista scifikirjailijana (Hyperion ja Ilium/Olympus ovat myöhempää tuotantoa ja, etenkin Hyperion, aivan timanttista settiä), että en ollut käsittänyt häntä verratun aikoinaan Clive Barkerin groteskin kauhun suunnannäyttäjinä. Vuonna 1988 häneltä oli ilmestynyt vain yksi romaani, The Song of Kali, jota en ole (vielä) lukenut, mutta olen kuullut sen olevan hyvä kauhuromaani. Silti Simmonsin kolmesta tarinasta Metastasis on aidosti koukuttava ja hyvin kirjoitettu kauhunovelli, joka leikittelee kiinnostavalla ja uniikilla idealla – idealla, joka ei tarvitse romaanimittaista sanamäärää ympärilleen. Kakkostarina, Vanni Fucci Is Alice and Well and Living in Hell, omaa ensinnäkin aivan perkeleellisen hyvän nimen – lisäksi se on julmetun hauska. En voi sanoa novellista enempää pilaamatta lukukokemusta, mutta vain harvoin kauhu ja huumori onnistutaan yhdistämään yhtä oivallisesti. (Kunhan Evil Dead -leffat sivuutetaan, tietenkin.) Jos siis luet vain yhden kokoelman tarinoista, Vanni Fucci… on suositukseni. Iverson’s Pits ei napannut mukaansa ja koska sen lukeminen meni liian sirpaleiseksi, lopetin puolivälissä, kun ei vain huvittanut. Se voi olla ihan kelpo tarina, mutta oma lukukokemukseni oli kiireiden ja stressin ja harhailevien ajatusten pilaama, joten hyppäsin suosiolla viimeiseen tarinaan.

Martinin pienoisromaani The Skin Trade on periaatteessa toiseksi kuluneimmasta mahdollisesta aiheesta, ihmissusista, kertova dekkaritarina, jossa kauhun mukaan on sekoitettu kovaksikeitettyä noir-dekkaria. Tarina on pitkähkö, n. 120-130 sivua, mutta oikein mainiota luettavaa. Suurin ongelma tarinassa ei sinänsä ole tarinassa itsessään, vaan siinä, että kaikkialla (esim. tässä tekstikappaleessa ja kirjan takakannessa) puhutaan pienoisromaanista ihmissusitarinana ja siinä menikin sitten tarinan alkupuolen jännite viemäriin. Okei, ei tarina jää pelkän ihmissusitematiikan pyörittelyksi ja jännite kiristyy oivallisesti loppua kohden, mutta mitään suurta mysteeriä on vaikea rakentaa, kun takakansitekstikin paljastaa jipon. Silti, hyvä pienoisromaani ja siitä ajoittain näkee, että Martin on halunnut rakentaa suurempia maailmoja jo -80-luvulla, koska taustoituksen ja, paremman sanan puutteessa, mytologian määrä ihmissusista ja tarinan virallisesta pahissuvusta (koska sehän jokaisessa ihmissusi- ja vampyyritarinassa pitää olla, eikö niin?) on paljon laajamittaisempaa kuin olisi täysin välttämätöntä.

Haluaisinkin tähän loppuun heittää pienen tehtävän kaikille vielä mukana keikkuville lukijoille: lukekaa enemmän novelleja. Novellit ovat erinomainen formaatti työmatka- ja muuhun kiirelukemiseksi, sillä jos tarina ei nappaa, hyppää suoraan seuraavaan! Yhden päivän aikana saa luetuksi tarinan alusta loppuun ja that’s it. Novellit ovat myös yleensä paremmin fokusoituneita pointtiinsa eivätkä eksy yhtä helposti epäolennaiseen jaaritteluun. Pelkästään spefin alalta löytyy monia oivallisia novellikirjailijoita, joista Dark Visions -kolmikon lisäksi mainittakoon vaikkapa Neil Gaiman. Novellikokoelmat ovat, kuulemani mukaan, melkoista kaupallista myrkkyä, etenkin Suomessa, jossa lukijat (ilmeisesti) tuntevat tulevansa huijatuiksi ilman täysmittaista romaania. En näe tässä kannassa mitään järkeä, mutta niin monet funtsivat. Hyvä novelli voi, oikeissa olosuhteissa, piestä hyvän romaanin mennen tullen.

Avauslausetta/-kappaletta en laita, koska kyseessä on novellikokoelma.