Siirry pääsisältöön

Stephen King & Dan Simmons & George R. R. Martin, Dark Visions

Melkoinen kolmikko, eikö niin? Stephen King, modernin kauhun suurin ja myyvin nimi; yhden kaikkien aikojen parhaista scifikirjoista kirjoittanut Dan Simmons; sekä Tulen ja jään laulut -kirjasarjan raapustanut, tämän hetken kuumin nimi fantasiassa, George R. R. Martin. Kuinka mikään, mitä nämä kolme kirjoittavat, voi olla mitään muuta kuin nerokasta? Otetaanpa saman tien kierroksia alaspäin, sillä kyseessä ei ole mikään spefikirjallisuuden superbändi, vaan novellikokoelma vuodelta 1988: Dark Visions sisältää kolme novellia Kingiltä, kolme Simmonsilta ja yhden pienoisromaanin Martinilta. Käydään kolmikon tekstit läpi samassa järjestyksessä kuin kirjassakin eli nimekkäimmästä tuntemattomimpaan (ilmestymisen aikoihin, tietenkin).

Kingin kolme tarinaa ovat juuri niin tyypillisiä Kingin novelleja kuin olettaa saattaakin. The Reploids on lyhyt ajatusleikki rinnakkaismaailmoista, Sneakers tarina kummittelevasta paskahuussista sekä Dedication fokusoituu äidin haluun tehdä kaikki lapsensa puolesta. Just the basic King shit, ja kuten olettaa saattaa, tarinat on myös julkaistu Kingin novellikokoelmassa Nightmares and Dreamscapes (Painajaisia ja unikuvia). Joskus King onnistuu tekemään novelleissaan parempia tarinoita ja kokonaisuuksia kuin romaaneissaan, mutta tämä kolmikko ei tuohon kastiin kuulu. Jos tarina musiikkistudion kummittelevasta paskahuussista on parasta tarjolla olevaa Kingiä, ei taso ole kovin korkea. Kerronta on, edelleen, aina vain, ihan kelvollista ja toisinaan mukaan sattuu hyviä oivalluksia, mutta The Reploids ei meinaa millään päästä asiaan (jonka lukija tajuaa about välittömästi), Sneakers kertoo kummittelevasta paskahuussista ja Dedication… Ei, ei sitä voi puolustella tai selittää toimivaksi, ei mitenkään. Se on typerä tarina, joka pyörii sen ympärillä, että raskaana oleva nainen syö lakanoihin runkanneen kirjailijan kuivuvaa spermaa viikkokaupalla putkeen. Kyllä, juuri niin.

Simmonsin tarinoista ensimmäinen, Metastasis, on ensimmäisen sivunsa aikana kiinnostavampi ja tuoreempi kuin yksikään Kingin tarinoista. Olen ollut niin urautunut ajatukseen Simmonsista scifikirjailijana (Hyperion ja Ilium/Olympus ovat myöhempää tuotantoa ja, etenkin Hyperion, aivan timanttista settiä), että en ollut käsittänyt häntä verratun aikoinaan Clive Barkerin groteskin kauhun suunnannäyttäjinä. Vuonna 1988 häneltä oli ilmestynyt vain yksi romaani, The Song of Kali, jota en ole (vielä) lukenut, mutta olen kuullut sen olevan hyvä kauhuromaani. Silti Simmonsin kolmesta tarinasta Metastasis on aidosti koukuttava ja hyvin kirjoitettu kauhunovelli, joka leikittelee kiinnostavalla ja uniikilla idealla – idealla, joka ei tarvitse romaanimittaista sanamäärää ympärilleen. Kakkostarina, Vanni Fucci Is Alice and Well and Living in Hell, omaa ensinnäkin aivan perkeleellisen hyvän nimen – lisäksi se on julmetun hauska. En voi sanoa novellista enempää pilaamatta lukukokemusta, mutta vain harvoin kauhu ja huumori onnistutaan yhdistämään yhtä oivallisesti. (Kunhan Evil Dead -leffat sivuutetaan, tietenkin.) Jos siis luet vain yhden kokoelman tarinoista, Vanni Fucci… on suositukseni. Iverson’s Pits ei napannut mukaansa ja koska sen lukeminen meni liian sirpaleiseksi, lopetin puolivälissä, kun ei vain huvittanut. Se voi olla ihan kelpo tarina, mutta oma lukukokemukseni oli kiireiden ja stressin ja harhailevien ajatusten pilaama, joten hyppäsin suosiolla viimeiseen tarinaan.

Martinin pienoisromaani The Skin Trade on periaatteessa toiseksi kuluneimmasta mahdollisesta aiheesta, ihmissusista, kertova dekkaritarina, jossa kauhun mukaan on sekoitettu kovaksikeitettyä noir-dekkaria. Tarina on pitkähkö, n. 120-130 sivua, mutta oikein mainiota luettavaa. Suurin ongelma tarinassa ei sinänsä ole tarinassa itsessään, vaan siinä, että kaikkialla (esim. tässä tekstikappaleessa ja kirjan takakannessa) puhutaan pienoisromaanista ihmissusitarinana ja siinä menikin sitten tarinan alkupuolen jännite viemäriin. Okei, ei tarina jää pelkän ihmissusitematiikan pyörittelyksi ja jännite kiristyy oivallisesti loppua kohden, mutta mitään suurta mysteeriä on vaikea rakentaa, kun takakansitekstikin paljastaa jipon. Silti, hyvä pienoisromaani ja siitä ajoittain näkee, että Martin on halunnut rakentaa suurempia maailmoja jo -80-luvulla, koska taustoituksen ja, paremman sanan puutteessa, mytologian määrä ihmissusista ja tarinan virallisesta pahissuvusta (koska sehän jokaisessa ihmissusi- ja vampyyritarinassa pitää olla, eikö niin?) on paljon laajamittaisempaa kuin olisi täysin välttämätöntä.

Haluaisinkin tähän loppuun heittää pienen tehtävän kaikille vielä mukana keikkuville lukijoille: lukekaa enemmän novelleja. Novellit ovat erinomainen formaatti työmatka- ja muuhun kiirelukemiseksi, sillä jos tarina ei nappaa, hyppää suoraan seuraavaan! Yhden päivän aikana saa luetuksi tarinan alusta loppuun ja that’s it. Novellit ovat myös yleensä paremmin fokusoituneita pointtiinsa eivätkä eksy yhtä helposti epäolennaiseen jaaritteluun. Pelkästään spefin alalta löytyy monia oivallisia novellikirjailijoita, joista Dark Visions -kolmikon lisäksi mainittakoon vaikkapa Neil Gaiman. Novellikokoelmat ovat, kuulemani mukaan, melkoista kaupallista myrkkyä, etenkin Suomessa, jossa lukijat (ilmeisesti) tuntevat tulevansa huijatuiksi ilman täysmittaista romaania. En näe tässä kannassa mitään järkeä, mutta niin monet funtsivat. Hyvä novelli voi, oikeissa olosuhteissa, piestä hyvän romaanin mennen tullen.


Avauslausetta/-kappaletta en laita, koska kyseessä on novellikokoelma.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...