Siirry pääsisältöön

Yasunari Kawabata, Lumen maa

Minulla on yksi bucket list -tyylinen tavoite: lukea jokaiselta kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaneelta vähintään yksi kirja, jos vain kielipääni riittää (eli kirjoja on käännetty suomeksi ja/tai englanniksi). En pyri tavoitteeseeni tällä hetkellä mitenkään järin aktiivisesti, mutta vähitellen, kirjailija kerrallaan; pika-arvion mukaan olen tähän mennessä lukenut noin kymmentä eri nobelistia eli urakkaa on vielä jäljellä.

Yasunari Kawabata sai palkinnon 1968 ja hänen pääteoksenaan pidetään 1930-luvulla kirjoitettua Lumen maata, joka oli, takakansitekstin mukaan, ensimmäinen suomennettu japanilainen romaani – joskin suomennos on tehty englannin- ja saksankielisten käännösten pohjalta. Ilmeisesti japanista kääntäminen on jollakin EU-direktiivillä rajoitettua touhua, koska Haruki Murakamia käännettiin englannin kautta vielä 2010-luvulla. Monet varmaan tietävätkin, että pidän suuresti Murakamista, jota veikkaan (vaikka en aio laittaa rahaa veikkaukseni tueksi) seuraavaksi japanilaiseksi kirjallisuuden nobelistiksi, ja koska kosketuspintani japanilaiseen nykykirjallisuuteen on tähän saakka rajoittunut vain yhteen kirjailijaan, otin Lumen maan vastaan mielenkiinnolla ja kovin odotuksin.

Lumen maa on tyyliltään minimalistinen ja vaikeaselkoinen. Kirjan noin sataan viiteenkymmeneen sivuun mahtuu vain vähän varsinaisia tapahtumia, runsaasti näennäisen poukkoilevaa dialogia ja hahmoja käyttäytymässä vähintäänkin eriskummallisesti. Tarina kertoo tokiolaisesta Shimamurasta, joka menee vuoristoisessa ”Lumen maassa” (oikea nimi pohjoisjapanilaiselle vuoristoseudulle) sijaitsevaan kylpylään, ja hän tapaa geisha-Komakon, joka rakastuu häneen palavasti. Shimamura tekee kolme reissua kylpyläkaupunkiin noin puolentoista vuoden aikana ja Komako nalkuttaa hänelle siitä, ettei hän vieraile useammin ja… On kirjoja, joiden juonta ei voi tiivistää, ja Lumen maa kuuluu tuohon ryhmään.

Yksi pääsyy siihen, miksi Lumen maa tuntuu tiivistämisen ja selittämisen tuolla puolella oleskelevalta opukselta, on sen kerrontatyyli, jossa lauseet ovat lyhyitä ja ne keskittyvät (näennäisen?) merkityksettömien huomioiden osoittamiseen. Sitä voisi verrata – kuten suomentaja Yrjö Kivimies jälkisanoissaan tekeekin – haiku-runoon, jossa vähällä sanotaan paljon. Minimalismissa ei ole mitään vikaa, mutta se voi olla myös äärettömän rasittavaa luettavaa, jos ei ole oikeassa mielentilassa tai riittävästi perillä kulttuurisesta ympäristöstä, jossa minimalistinen teksti on tuotettu. Anna kun yritän selittää tätä hieman kahden esimerkin kautta.

Lumen maan dialogi tuntuu monesti päättömältä, koska asiasta ja lausunnosta loikataan toiseen ilman mitään lukijalle (=minulle) välittyvää syytä. Jäin monia kertoja pohtimaan, että oliko milloin minkäkin dialogin epäloogisuus epäloogista 1930-luvun Japanissa, olisiko se sitä japanilaiselle lukijalle nykyään vai missasinko vain jonkun piilotetumman merkityksen. Ajallinen, kulttuurinen ja kielellinen välimatka luovat luvattoman monia tasoja mahdollisuudelle ymmärtää kirjaa väärin, enkä voi sanoa ymmärtäneeni kirjaa kovin hyvin. Jos tuntisin japanilaista kulttuuria paremmin, perehtyisin vuoristogeishailmiöön syvällisemmin ja lukisin kirjan alkukielellä, se voisi olla (ja varmaan onkin, Nobelia ei kevein perustein jaella) nerokas.

Mainitsin edellisessä kappaleessa vuoristogeishat, jollainen tarinan naispääosa Komako on. Mielikuvani geishoista on luultavasti värittynyt tai vääristynyt, mutta olen aina kuvitellut, että he olivat/ovat erittäin suuresti kunnioitettuja seuraneitejä, mahdollisesti vain aatelisille tai yläluokalle varattu platonisella tavalla esteettinen viihdyke; tiukasti kontrolloitu ja tarkoin sanktioitu, vain eliiteille varattu seura. Lumen maassa vuoristogeishat ovat glorifioituja huoria, joten Komakon rakastuminen Shimamuraan on säädytöntä, koska hän tekee geishan työtään maksutta ja ihmiset juoruavat. Minulla meni tovi päästä perille tästä, paljolti tietämättömyydestä kumpuavan ennakkoasenteeni takia, mutta käsittämisen jälkeenkin Komakon käytös tuntui irrationaaliselta – en tiedä oliko se tarkoituskin syistä, jotka selitin jo.

Proosa on hienoa, siitä ei pääse mihinkään, mutta silti Lumen maasta jäi päällimmäiseksi muistikuvaksi hämmennys ja jatkuva itsetutkiskelu siitä, olenko vain liian tyhmä tai tietämätön tai kykenemätön ymmärtämään kirjan syvyyttä ja tarinan vähäeleisyyttä. Vastaus: luultavasti.

Aloituskappale:

Juna vieri pitkästä tunnelista Lumen maahan. Maa loisti valkoisena yötaivaan alla. Juna pysähtyi eräälle pikkuasemalle. (Suom. Yrjö Kivimies. Keltainen pokkari -painos 2017. S. 5.)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää