Siirry pääsisältöön

Joe Hill, Strange Weather

Äänikirjat ovat mahtava formaatti, jonka olen laiminlyönyt viime aikoina. Yhdessä välissä minulla oli aina äänikirja kesken, mutta nyt niiden kuunteleminen on jäänyt kokonaan, koska päätin, että jos kerran tätä musakriitikkojuttua haluaa uskottavasti tehdä, pitää musiikkia kuunnella paljon. Tulin kuitenkin noin kuukausi takaperin siihen lopputulemaan, että musaa tulee kyllä kuunneltua ihan kelvollisia määriä, vaikka joka kuukausi irrottaisikin parikymmentä tuntia äänikirjan kuunteluun. Siispä aloitin Audiblen kokeilukuukauden, joka tarkoittaa käytännössä yhtä ilmaista äänikirjaa, ja laajasta valikoimasta nappasin Joe Hillin uusimman teoksen, Strange Weather. Ensimmäisten tuntien myötä muistin äänikirjojen hienouden, mutta en aio kirjoittaa enempää tähän tekstiin äänikirjoista, koska haluan myös jorista jotakin kuuntelemastani kirjasta.

Strange Weather on neljästä pienoisromaanista koostuva temaattinen kokonaisuus, jonka punaisena lankana toimivat (eriskummalliset?) säätilat ja -ilmiöt. Kuulostaa ehkä jonkun mielestä hiukan hönöltä, mutta pääosin ratkaisu toimii ihan kelvollisesti, koska tarinat ovat oikeasti jotakin muuta kuin sääpäiväkirjaa. Mutta koska tarinoita on neljä ja koska ne on kirjoittanut erittäin epätasainen kirjailija, suurin skaala tarinoissa ei ole temaattinen tai tyylillinen, vaan laadullinen.

Ensimmäinen tarina, Snapshot, on oikeastaan juuri sellainen kuin Hilliltä sopiikin olettaa: outoa, jopa maagista tavanomaiseen jännäriin sekoittava, ja mikstuuraan on heitetty mukaan myös hieman rautalangasta väännetty vertauskuvallisuus. Päähahmon naapurinrouva sairastaa Alzheimeriä, naapurustossa ajelee ympäriinsä ukko, joka ottaa valokuvia ihmisistä ja pyyhkii heidän muistojaan, ja jos joku ei ole vielä huomannut mihin tämä menee, Hollywood on tehnyt viimeiset kymmenen vuotta elokuvia sinua varten. Hill kirjoittaa hyvin ja koska tarinan mitta ja skaala on paljon rajatumpi kuin miehen parin edellisen kirjan kohdalla, kokonaisuus pysyy parhaiten kasassa sitten erinomaisten Sarvien. Silti, kuitenkin, tarina ei oikein tahdo loppua, vaan lopetuksia on enemmän kuin viimeisessä Taru sormusten herrasta -leffassa. Kaikkinensa, kuitenkin, parasta Hilliä melkein kymmeneen vuoteen.

Myös kakkostarina Loaded on pirullisen oivallinen ja vielä Snapshotia parempi, vaikka/koska tarinaan ei ole tarvinnut sekoittaa yliluonnollista elementtiä. Kuten on – toivottavasti – tullut selville, minua eivät yliluonnolliset elementit tarinankerronnassa haittaa, vaan pikemminkin päinvastoin, mutta jostakin syystä Hill onnistuu rakentamaan kiinnostavimman tarinansa joko totaalioutouden (miehen varhaiset novellit tulevat mieleen) tai minimalistisen/olemattoman outouden (Sarvet ja Loaded) varaan. Päälle kun läntätään ajankohtainen ja tärkeä sanoma Yhdysvaltojen aselainsäädännöstä, niin ai että, kyllä kelpaa. Lisäksi, ainoana kokoelman tarinoista, Loaded loppuu juuri oikeaan aikaan, kohtaan ja virkkeeseen.

Aloft olisi varmaan muuten ihan hyvä tarina, mutta sen vertauskuvallisuus on aivan liian väkinäistä ja jos joku ei sitä tajua… No, en toista samaa vittuilua/vitsailua uudelleen. Päähahmo loikkaa laskuvarjohypyn, mätkähtää pilvelle, joka toteuttaa hänen unelmansa hemaisevan frendin kuksimisesta, ja alas pitäisi jotenkin päästä. Premissi on ihan ok, mutta maun tarinaan vei ”ihan pikkiriikkisen” rautalankaisen vertauskuvallisuuden lisäksi se, että ihmismieltä luotaava pilvimassa ei ole omaperäinen idea, vaan Stanislaw Lemin Solaris tekee saman paremmin… ja sisältää myös rakkaustarinan. Aloftin kuuntelin pätkittäin, koska minua ärsytti niin suunnattomasti tarinan lähes plagioinninomainen pohjavire.

Viimeinen tarina, Rain, lähtee hyvin joehillmäisestä premissistä – neulasateesta – mutta sortuu lähes välittömästi toiseen joehillmäisyyteen eli päämäärättömyyteen. Tarinassa on enemmän kuin vähän yhteistä Hillin uusimman romaanin, The Firemanin, kanssa ja jälkisanoissaan hän mainitsee, että tarkoituksena onkin ollut parodioida omaa tyyliään, mutta hyvää tarinaa hän ei siitä saa aikaan. Katastrofi tuntuu vuoroin liian kaukaiselta ja heti perään liian alleviivatulta; lisäksi päähahmon motivaatiossa on vain vähän järkeä, eikä loppupaljastus tunnu kuin hätäiseltä ”kyllä mulla täällä oikea mysteerikin oli” -ratkaisulta. Tarinasta olisi saanut paljon kiinnostavamman, mielestäni, jos päähahmo olisi pysynyt yhdessä talossa/huoneistossa koko tarinan ajan, olisi joutunut keksimään selviytymiskeinoja vähistä varoista, jumiin jääneiden välille olisi syntynyt konflikteja… Parasta tarinassa on se, ettei Hill paisuttanut sitä 700+ sivua kattavaksi romaaniksi.

Puolet hyviä, puolet huonoja – kuinka erinomainen kuvaus Hillin urasta tähän saakka. Onnistuessaan Hill on erinomainen (kuten kaksi ensimmäistä tarinaa osoittavat), mutta kun maalitaulun ohi mennään, lopputuloksena on hyvin kirjoitettua mutta päämäärätöntä tarinankerrontaa. Lisäksi muutamassa tarinassa (niissä paremmissa) koko sää-aspekti on aavistuksen väkisin mukaan ängetty, kun taas kahdessa myöhemmässä kirjaimellinen tulkinta lentävästä lauseesta – molempi pahempi, siis.


Alkukappaletta en laita, koska kirjassa on neljä alkua.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Haruki Murakami, Komtuurin surma

Mikael Junger on kirjoittanut yhden typerimmistä twiiteistä pitkään aikaan. Siinä hän valittelee, kuinka kirjojen ”vakioitu pituus”, noin kolmesataa sivua, on useimmiten liikaa; kuulemma kirjoittajat tuhlaavat kaikkien aikaa, kun eivät tiivistä sanottavaansa alle sataan sivuun. Tiedättekö sen ilmiön, että jos netissä kukaan puhuu lihansyömisen vähentämisestä – saati sitten kasvisyönnistä tai veganismista – vaihtoehtona oman hiilijalanjäljen pienentämiseksi, jostain ilmaantuu (Venäjän hallituksen rahoittamia, kuka ties) nettitrolleja öyhöttämään, että menenpä tästä grillailemaan pekonia diesel-Saabini pakoputkella, ihan näin kiusaksi. No, ihan näin sivistystyksettömien satiaisten kiusaksi luin loppuun Haruki Murakamin Komtuurin surman , jonka sivumäärä on jotain muuta kuin ”vakioitu kolmesataa” tai alle sen. Komtuurin surman pitikin olla kesäprojektini, mutta en silti osannut odottaa millainen urakka sen lukeminen olisi. Pidän Murakamista, kuten toivottavasti kaikki tietävät, m

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor