Siirry pääsisältöön

Kazuo Ishiguro, Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro oli yllätysnimi vuoden 2017 kirjallisuusnobelistiksi, mutta ei missään nimessä huono valinta: miehen tuotanto on monipuolinen, laaja ja, kuulemani mukaan, kautta linjan laadukas. Koska pyrin lukemaan kaikilta nobelisteilta jotakin ja koska minulla oli kirjahyllyssä jo valmiiksi useita Ishiguron romaaneja, tartuin Haudattuun jättiläiseen melko pian nobelistijulkistuksen jälkeen ja sain kirjan luetuksi (vasta) eilen, vaikka romaani ei ole pitkä tai edes poikkeuksellisen vaikeaselkoinen (ainakin suhteessa joihinkin toisiin lukemiini romaaneihin). Haudatun jättiläisen lukeminen kesti, koska minusta tuntui jokaisen luetun lauseen jälkeen siltä, että missasin jotakin tärkeää – jonkin suuren symbolisen oivalluksen, jonkin rinnastuksen, jonkin kirjallisuusviittauksen, jonkin teeman…

Tyyliltään Haudattu jättiläinen on vanhahtava ja kankeahko sekä erittäin dialogivetoinen. Tarina sijoittuu myytilliseen Englannin historiaan, aikaan välittömästi kuningas Arthurin valtakunnan romahtamisen jälkeen, ja hahmokaartiin kuuluu hahmoja niin mytologiasta kuin Pyöreän pöydän ritareista. Tyylin tietoisen kankeuden ja vanhahtavuuden voin hyvin selittää aihevalinnalla: olisihan se outoa, että noin 1500 vuoden takaiset hahmot puhuisivat nasevia one-linereita heitellen kuin monissa nykyisissä viihteellisemmissä romaaneissa tai toimintaelokuvissa. Myös dialogivetoisuus on ymmärrettävää ja pääosin dialogi on, kankeuden sivuuttaen, hyvää – oikeastaan koko tarina kerrotaan keskusteluissa ja varsinaista toimintaa tai kuvailua on yllättävän vähän. Jokainen repliikki on kuitenkin täynnä informaatiota, jota ei sanota ja johon pelkästään viitataan, mikä tekee tekstin lukemisesta raskaampaa kuin ennakkoon odotin. Olen kuullut sanottavan, että dialogi oli ”vieraannuttavaa” ja ymmärrän kannan täysin, vaikken allekirjoitakaan sitä välttämättä huonoksi asiaksi, koska hahmot ovat tarkoituksellisesti vieraita niin toisilleen ja itselleen kuin lukijallekin. En tiedä vieläkään pidänkö kirjan symbolisuudesta ja tavasta piilottaa niin suurta lohkoa informaatioista ja teemoista, vaikka arvostankin ratkaisua suuresti: periaatteessa juuri tällaisia kirjoja fantasia ja muut spefigenret tarvitsevat muuttuakseen elitistien silmissä oikeaksi kirjallisuudeksi… sikäli nyt moisia snobeja edes halutaan miellyttää, mistä en ole niinkään varma.

Saattaa vaikuttaa siltä, että en oikein tiedä mitä olen kirjasta mieltä tai mistä siinä haluaisin puhua. Niin juurikin: Haudatusta jättiläisestä on vaikea puhua kertomatta juonesta mitään (jokunen edellisistä teksteistäni on ollut hieman liian spoilerikyllästettyjä) ja en ole päässyt itseni kanssa yhteisymmärrykseen siitä pidänkö kirjasta, jota arvostan suuresti mutta minkä lukeminen tuntui useammin kuin kerran tai kaksi väkisin pakertamiselta. En halunnut lukea kirjaa hätäisesti, mutta en tahtonut löytää aikaa paneutua siihen sen tarvitsemalla intensiteetillä, joten jouduin lukemaan viimeiset 150-200 sivua metromatkalukemistona pari sivua kerrallaan. Tapaani ei voi pitää edes etäisesti parhaana mahdollisena, mutta elämän tylsät realiteetit on kohdattava välillä. Kenties jossakin toisessa ulottuvuudessa olisin voinut lukea kirjaa luvun päivässä täydellisellä antaumuksella ja tuossa oudossa rinnakkaistodellisuudessa olisin into pinkeänä odottanut kirjaan tarttumista, mutta valitettavasti en elä tuolla olemassaolon tasolla tällä hetkellä.

Aion silti suositella Haudattua jättiläistä kaikille kärsivällisille lukijoille. Kirjan vahvuudet ovat suuremmat kuin sen heikkoudet, ja etenkin lopetus on hieno, erittäin kaunis ja katkeransuloinen.

Aloituskappale Helene Bützowin suomennoksena:

Missään ei ollut niitä mutkittelevia kujia ja hiljaisia ketoja, niitä joista Englanti myöhemmin tuli tunnetuksi. Niiden sijasta oli mailikaupalla karua, kesytöntä maastoa; siellä täällä kulki polku rosoisten kukkuloiden tai kolkon nummen yli. Suurin osa roomalaisten rakentamista teistä oli muuttunut kulkukelvottomiksi tai kasvanut umpeen, sulautunut takaisin luontoon. Jokien ja marskimaiden yllä leijui jäinen sumu, ja se sopi erinomaisen hyvin jättiläisille joita alueella vielä silloin asui. Seudun ihmiset – on kysyttävä, mikä oli saanut heidät asettumaan niin synkkään kolkkaan – saattoivat hyvinkin pelätä noita olentoja, joiden puuskuttava hengitys kuului kauan ennen kuin niiden epämuodostunut hahmo tuli sumusta näkyviin. Sellaisissa hirviöissä ei kuitenkaan ollut mitään ihmettelemistä. Ne eivät olleet ihmisille muuta kuin jokapäiväinen riesa, ja siihen aikaan oli monia muitakin huolenaiheita. Miten saada ravinto kovasta maasta; miten saada polttopuut riittämään; miten pysäyttää tauti joka saattoi tappaa kymmenen sikaa yhdessä päivässä ja aiheuttaa vihreää ihottumaa lasten poskiin. (S.9)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää