En yleensä lue juurikaan dekkareita, koska ne ovat monesti
varsin keskinkertaisesti kirjoitettuja ja kaavamaisia, mistä kiitos faktalle,
että harva kirjailija kirjoittaa yhtä dekkaria tietylle
hahmolle/hahmokatraalle, vaan kaikki kirjat ovat osa N+5 sarjaa Nönnöö, joka
oli hyvä joskus kaksikymmentä vuotta sitten, osien 2-7 paikkeilla. Tietenkin
ironisoin asiaa, mutta eihän siitä oikein mihinkään pääse, että melkein kaikki
suuret nykydekkarinimet muistetaan kirjasarjoistaan, ei yksittäisistä kirjoista:
Jo Nesbolla on Harry Hole, ”Lars Keplerillä” Joona Linna jne. Psykologiset
trillerit (Paula Hawkins, Gillian Flynn jne.) tuntuisivat fokusoituvan enemmän
yksittäiseen kirjaan kuin helposti toistettavan tarinaformaatin kehittämiseen,
mutta jos kirjailija tekee taatun vuosittaisen dekkarin, yleensä kyseessä on
joku sarja.
Antti Tuomainen ei tee näin (vaikka kirjoja tuleekin yksi
per vuosi -vauhtia), mikä oli yksi pääsyitä siihen, että tartuin häneen
kirjaansa. Haluan lukea kirjan, yksikössä, en mitään ”no tehdään nyt uusi osa,
kun kerran pitää” -tyylistä arkkityyppiä. Mies
joka kuoli on oma tarinakokonaisuutensa: se alkaa ensimmäiseltä sivulta ja
loppuu viimeisellä – ei kehystarinaa, joka toisi lukijat ensi vuonna takaisin
kirjailijan uuden kirjan pariin, vaan yksinkertaisesti tarina, jonka on
kyettävä seisomaan omilla jaloillaan. Tähän päälle vielä se, että kirjalla on
oivaltava perusidea: päähahmo Jaakko Kaunismaa kuulee kuolevansa jonakin
määrittelemättömänä ajankohtana lähitulevaisuudessa, sillä hänet on myrkytetty,
ja, poliisille tai vaimolleen kertomisen sijaan, hän yrittää selvittää
murhaajansa identiteetin ennen kuolemaansa. Hyvä, omaperäinen ja silti tuttu
premissi; murhamysteeri, jossa murhattu tutkii murhaansa. En lähde avaamaan
juonta sen kummemmin, koska jos yllä olevalla kuvauksella ei tarinasta
kiinnostu, ei siitä pidemmällä synopsiksella saa enempää irti, ja jos em.
kuvaus kolahtaa, onpahan kirjassa sitten enemmän löydettävää.
Kuten dekkareissa yleensä, Mies joka kuoli elää ja kuolee juonellaan – joka on ihan viihdyttävä,
vaikka ei olekaan mikään maailmoja mullistava – mutta silti show’n varasti
Tuomaisen proosa. Joukossa on paljon ratkaisuja, joista en välitä missään
kontekstissa (yhden virkkeen kappaleet etenkin rasittavat about kaikkialla),
mutta siitä ei pääse ohi eikä ympäri, että Tuomainen osaa kirjoittaa. Nasevat
heitot ja tilannekomedia korostavat osuvia sanavalintoja hienosti. En
kertaakaan nauranut ääneen, mutta jos kirjailijan nimi ei ole Terry Pratchett,
en muista oikeasti nauraneeni nauraneeni kuin kourallisen kertoja kirjoja
lukiessani. Mies joka kuoli on
hyväntuulinen dekkari, jolla on hyvä (joskin hieman rautalangasta väännetty)
opetuskin.
Mies joka kuoli
tuskin sytyttää kenenkään maailmaa tuleen, ilmaisun kummallakaan merkityksellä,
mutta geneeristen tusinadekkarien aikakaudella Tuomaisen kirja on piristävää
vaihtelua. Sen voi aloittaa ja lopettaa ilman, että kokee jääneensä mistään
paitsi. Lienee tarpeen lukea joskus uudestaan Tuomaista, mutta seuraavaksi
jotakin aivan muuta (jälleen).
Aloituskappale, joka on valitettavasti yksivirkkeinen:
- Oli suuri
onni, että annoit myös virtsanäytteen. (Pokkaripainos, s. 13.)
P.S. Jos joku kokee sen oleelliseksi faktaksi, kyllä, kirja
on Liken julkaisema. Ja kyllä, tietokirjani tulee (ensi viikolla, le gasp!)
Liken kautta. En antanut tämän mahdollisen jääviyden vaikuttaa mielipiteeseeni
kirjasta enkä myöskään siistinyt huomioitani tähän tekstiin. Mies joka kuoli nyt vain sattuu olemaan
oivallinen teos.
Kommentit
Lähetä kommentti