Ernest Cline, Ready Player One

Nuorille suunnatut kirjat eli YA-romaanit eivät ole kiinnostaneet minua pitkään aikaan, ja totuuden nimeen olen viime aikoina kyllästynyt niihin yhä enemmän, kun kaikki uudet spefi-kirjat tuntuvat olevan nuorille suunnattuja teoksia. (Joo, voihan niitä aikuisetkin lukea, mutta monesti YA-leima tuntuu toimivan tekosyynä huonolle proosalle.) Jo nuorena, jolloin olisin ollut vastaavien kirjojen kohdeyleisöä, halusin lukea mieluummin ”oikeita aikuisten kirjoja” – tämä käytännössä tarkoitti, että luin Ilkka Remeksen aikuisille tarkoitettuja ”jännäreitä”, en niitä nuorille suunnattuja ja, oletettavasti, ihan yhtä huonosti kirjoitettuja vastineita. Arvostan toki suuresti työtä, jota YA-kirjailijat tekevät saadakseen nuoret innostumaan lukemisesta ja kirjoista, mutta oman mielenkiintoni em. kirjoja kohtaan on jossakin nollan paikkeilla. Siksi onkin hieman yllättävää, ainakin minulle, että luin Ernest Clinen Ready Player Onen, joka on varsin tyypillinen YA-kirja, mutta jossa on myös muita avuja; merkittävimpiä ulkokirjallisista avuista lienevät, että olen kuullut kehuja kirjalle suunnasta jos toisesta ja että siitä on tulossa Steven Spielbergin ohjaama filmatisointi.

Ready Player One kertoo kahdeksantoistavuotiaasta pojasta (eli kohdeyleisönä ovat n. 15-16 vuotiaat, mikäli YA-kirjojen yleislogiikka pätee), joka asuu 2040-luvulla slummissa ja hänen ainoa pakopaikkansa on OASIS, virtuaalitodellisuus-MMO-pelimaailma. OASISin alkuperäinen ohjelmoija ja kehittäjä – toinen heistä, ainakin – on kuollut ja jättänyt jälkeensä Easter Eggin, jonka löytäjä perii hänen miljardien omaisuutensa sekä koko OASISin. Easter Egg, mikäli joku ei tunne, on termi videopeleihin kätketylle salaisuudelle, jonka löytäminen on yleisesti ottaen vaikeaa ja vaatii usein erittäin yksityiskohtaisten askelmerkkien seuraamista tismalleen – tämä on vain yksi loputtomista videopeli-/nörttikulttuurivaikutteista, joita Cline on upottanut kirjaansa. OASISin perustajan on jättänyt vihjeitä hänen Easter Eggin löytämiseksi, mutta viisi vuotta on kulunut eikä kukaan tiedä ensimmäisen (kolmesta) avaimen sijaintia; varmaa on vain, että 1980-luvun nörttikulttuuri ja ikivanhat videopelit liittyvät jotenkin mysteeriin. Päähahmo onnistuu pääsemään ensimmäiseksi käsin ensimmäiseen avaimeen ja jahti kiihtyy ja… Se tavallinen Indiana Jones -juoni, periaatteessa, mutta natsien/neukkujen sijalla suuryritys.

Clinen proosa on kelvollista, mutta dialogi on ajoittain aivan sietämätöntä. Etenkin päähahmon ja hänen ihastuksensa välinen keskustelu on monesti piinallista luettavaa, sillä ei kukaan oikeasti puhu niin. Mutta muutoin kirjoitus on ihan riittävän hyvää ja monien videopeli-/miljöökuvausten proosa on suorastaan erinomaista: vaikka ei olisi pelannut Joustia tai muita kirjassa mainittuja pelejä, lukija ymmärtää mitä tapahtuu milloinkin. Tarinateknisesti kirjaan mahtuu useita ei-ihan-niin-oivallisia kohtauksia – esimeriksi päähahmon omaaman OASIS-konsolin ja arkirutiinin kuvaaminen melkein kymmenen sivun verran on ihan tarpeetonta ja tylsääkin vielä – ja kömpelöitä ratkaisuja, mutta kliseet ja ennalta-arvattavat ratkaisut tuntuivat aina tietoisilta ja pilke silmäkulmassa kirjoitetuilta. Etenkin lopun (ensimmäinen…) deus ex machina on hönö, mutta toisaalta se on toteutettu niin kirjaimellisesti, että pakkohan sille on naurahtaa.

Juuri siinä, mielestäni, on Ready Player Onen hienous: se ei ole monesti kovin hyvin kirjoitettu, se on ennalta-arvattavampi kuin aamukahvi ja kliseepoliisi on ottanut Clinen tutkintavankeuteen, mutta se oli (käytännössä) aina hauskaa luettavaa, viihdyttävää nörttikulttuuripastissia. Se muistutti minua niistä kirjoista, joita lukemalla itse innostuin joskus lukemisesta, koska suorasukaisessa tarinassa oli paljon läpensä tavanomaisia elementtejä, että kuka vain, tietyn nörttiysasteen sisällä, voi vaivattomasti sulahtaa tarinaan mukaan ja antaa sen toimia pienenä eskapistisena kanavana. Vaikka minulle kirjallisuus ei ole eskapismia, ymmärrän monien lukevan kirjoja juuri siihen tarkoitukseen, enkä muista pitkähköön aikaan törmänneeni kirjaan, joka olisi antanut yhtä oivallisen väylän todellisuuspakoon kuin todellisuuspaosta kertova Ready Player One.

Aloituskappale:

Everybody my age remembers where they were and what they were doing when they first heard about the contest. I was sitting in my hideout watching cartoons when the news bulletin broke in on my video feed, announcing that James Halliday had died during the night. (Pokkaripainos, s.1.)