Elämme erikoisia aikoja, sanotaan aikana kuin aikana, mutta tällä
kertaa se pitää edes jotenkin kutinsa. Minulla meni monta viikkoa jumissa
muutaman kirjan kanssa, joista yksikään ei oikein tuntunut etenevän; kun sain
yhden loppuun, hylkäsin toisen ja aloitin kokonaan uuden, lähdin reissuun ja
luin kolmessa päivässä kaksi kirjaa alusta loppuun. Siispä tämän kertainen
blogiteksti käsittelee yhden kirjan sijasta neljää.
Ensin se loppuun jäänyt: Helen Macdonaldin H niin kuin haukka oli hyvä, mutta siitä
puuttui draama, joten hieman alle puolivälissä jätin sen kesken. Muistelmateos
käsittelee Macdonaldia, joka purkaa isänsä äkillisen kuoleman synnyttämää surua
haukan (nimeltään Mabel) kouluttamisella. Macdonald ei tietenkään ole ihan kuka
vain tumpelo, joka aloittaa haukkakoulutuksen, vaan hänellä on tietämystä
enemmän kuin hieman, etenkin haukkoja käsittelevästä kirjallisuudesta. H niin kuin haukka on tyyliltään proosallinen
muistelma, haukankoulutusopas sekä kirjallisuustutkielma, jonka fokuksessa on
Macdonaldin ja Mabelin lisäksi 1900-luvun alkupuolella elänyt kirjailija T. H.
White. Kirja on kirjoitettu erittäin kauniisti ja proosa on upeaa, mutta kerronnassa
ei ole mitään draamaa: Mabel kouluttautuu liian nätisti ja mitään merkittäviä
vastoinkäymisiä ei ole. Ehkä juuri siinä on kirjan hienous monille, mutta itse
en jaksa lukea kirjoja, joissa ei ole tarpeellista jännitettä.
Tommi Liimatta oli 2017 Finlandia-ehdokkaana, mutta en
tarttunut ensimmäisenä Liimattanani Autarktikseen,
vaan hieman vanhempaan romaaniin, vahvasti omaelämänkerralliseen Jeppikseen. Kirja kertoo
ala-asteikäisestä Tommista, jonka sukunimeä ei sanota, mutta Liimattahan se
siellä taitaa olla. Jeppiksessä ei
ole juonta – ei ainakaan sellaista, jonka itse sieltä osasin bongata – vaan kyseessä
on lapsuuskuvaus 1980-luvun puolivälin tietämiltä. Teksti on, jälleen,
kerrassaan erinomaisen mehukasta, mutta juonettomuus alkoi vaivata minua
vähitellen: kertoo kirjasta paljon, että siitä voi teoriassa ottaa minkä
tahansa luvun erikseen ja se on yhtä lailla ymmärrettävissä muuta kirjaa
lukemattomallekin. Jotkin hahmojen tarinankaaret ja yleisemmät teemat kulkevat
toki siellä kaukana taustalla, mutta jälleen kuvaavaa on se, että kirjan
takakannessa mainittavia asioita tapahtuu viimeisen alle sadan sivun sisällä eikä
se haittaa. Joku epäilemättä argumentoi, että ei kirjaa olekaan tarkoitettu
niille, jotka eivät ole eläneet lapsuuttaan myyttiseksi muodostuneella
kasarilla. Vastaukseni tähän: juuri siksi kirjan luinkin, ymmärtääkseni
kasarilapsuutta, ja vaikka sain paremman kuvan ja nostalgiafläsärin omaan
vuosituhannen taitteen paikkeilla käytyyn alakouluikääni, vahvempi
tarinallistaminen ei olisi ollut pahitteeksi.
Hienoa tekstiä, kyllä, mutta minun täytyy ottaa hieman
taukoa kouluikäisestä Tommista ja luettava Jeppis
2 joskus myöhemmin. Aloituskappale: -
Joko sinä huomenna panet lasit? (Pokkaripainos, s. 7)
Sarjassamme ”sitten jotain aivan muuta”: välittömästi Jeppiksen viimeistelyn jälkeen otin
luettavakseni prof. Markku Kuisman Rosvoparonien
paluu. Raha ja valta Suomen historiassa -teoksen, joka, kuismamaisesti, summaa
alle kahteensataan sivuun hirmuisen määrän dataa. Kirja on syntynyt vastineena vuonna
2008 alkaneelle finanssikriisille, joka puolestaan kumpusi finanssimaailman/yritysjohtajien
ahneesta ja lyhytnäköisestä jättibonusten perässä juoksemisesta. Kuisman kirjan
ensimmäinen luku erityisesti ruoskii näitä nykyajan rosvoparoneita ansaitulla
kritiikillä. Loput kirjasta Kuisma käyttää osoittamaan, että loputtoman kasvun
ja loputtomasti kasvavien bonusten puolesta annetut argumentit eivät ole pitäviä…
ainakin 1800- ja 1900-lukujen suomalaisen yritys- ja taloushistoriaa
todistusaineistona käyttäen. Ajoittain kirja on aavistuksen kuiva, mutta
erinomaiset nykykapitalismikritiikit (erinomaisesti argumentoidut, oli niistä
samaa mieltä tai ei) ovat ehdottomasti teoksen kohokohtia.
Aloituskappale: Lamat
tulevat ja menevät, mutta kunnon kriisi on aina lupaava mahdollisuus kaikille
niille, joilla on riittävästi pääomia, pelisilmää ja harrastuneisuutta.
(Pokkaripainos, s. 7)
Viimeisenä vaan ei missään nimessä vähäisimpänä: Elina
Hirvosen esikoisteos Että hän muistaisi
saman. Olen lukenut Hirvoselta aiemmin hänen kolmannen (ja
kirjoitushetkellä tuoreimman) romaaninsa, Kun
aika loppuu, joka oli huikean kauniisti kirjoitettu ja koskettava romaani
vähäeleisellä tarinalla varustettuna. Monet sanovat, että hänen esikoisensa
olisi jopa parempi, ja kirjan lukemisen jälkeen en tiedä ollako samaa vai
toista mieltä – ja vain sen takia, että molemmat ovat niin erinomaisia teoksia.
Reilusti alle kahteensataan sivuun mahtuu melkoista tunnevuoristorataa,
päräyttävän hienoa kieltä ja kohtauksia, jotka taatusti jäävät takaraivoon
kummittelemaan. Kirja kulkee monella aikatasolla päällekkäin, mikä on saanut
jotkut lukijat väittämään romaania sekavaksi, mutta koska itse luin sen niin intensiivisellä
vauhdilla, se ei tuntunut tippakaan sekavalta. Jos kirjoitetaan kirja
muistamisesta, epäkronologisuus ei tunnu vain suotavalta vaan
välttämättömältäkin. Juonta ei voi summata yksinkertaisesti saati
oikeudenmukaisesti, ja vaikka tarina on vähäeleinen, se on siellä ja siinä on draamaa
ja jännitettä toisin kuin… No, niin. Lämmin suositukseni: jos Sinulla, rakas lukija,
on päivä aikaa ja haluat käyttää sen tai ainakin osan siitä lukemalla romaanin,
Hirvosen Että hän muistaisi saman on
oivallinen vaihtoehto.
Aloituskappale (ykkösluku on Joona-hahmon teksti nimeltä ”Miksi
olen onnellinen”): Olen onnellinen koska
minulla on Höyrykone (toimiva). (Pokkaripainos, s. 7)
Kommentit
Lähetä kommentti