Siirry pääsisältöön

Tuomas Milonoff & Riku Rantala, Madventures - Maailmanselitys


Riku ja Tunna ovat 2000-luvun suomalaisen populaarikulttuurin ikonisin duo. Koko Madventures-brändi alkoi siitä, että he saivat maltillisen budjetin gonzo-journalistiseen matkailuohjelmaan ja siitä yhdestä tuotantokaudesta kumpusi kaksi lisää, kymmenkunta kirjaa, radio-ohjelma, dokkariohjelma Ylellä ja, uusimpana, Mad Cook -show Nelosella. Olen katsonut pitkiä pätkiä kaikista miekkosten tv-ohjelmista, niin Docventuresia, Madventuresin kaikkia kausia kuin Mad Cookiakin – jopa sitä alkuperäistä nettisarja-Mad Cookia, joka meni toisinaan liian saarnaavaksi omaan makuuni. Mutta kaksikon kirjat ovat jäänet paitsioon: ennen Madventures – Maailmanselitystä olen lukenut vain heidän musiikkikirjansa Mad Music, jonka arvostelin Imperiumiin. (Linkki arvioon: http://www.imperiumi.net/index.php?act=books&id=277)

Maailmanselitys on kirjana kiinnostavampi kuin Mad Music, koska se ei ole yhtä pahasti sekalaisen sälän kokoelma. Okei, kirjassa on paljon lyhyitä ja mitä luultavimmin haamukirjailijan (tyyli vaihtuu radikaalisti) raapustamia katsauksia varsinaisia puheenaiheita sivuaviin näkökulmiin, mutta ne on helppo sivuuttaa (ainakin itse tein niin monesti, koska ne tuntuivat yksiselitteisesti filleriltä). Maailmanselityksen pihviosaa eivät ole muutaman sivun mittaiset ”vaihtoehtoiset maailmanselitykset” (= erilaisten uskontojen luomismyytit) tai ”hei sinä tyyppi, kerro jotakin ympäripyöreää tästä valtavan isosta aiheesta ja mä tiivistän kaiken kolmeen sivuun” -tyyliset katsaukset, vaan dialogimuotoon kirjoitetut pohdinnat, joissa äänessä on selvästi Riku ja Tunna. Jokainen kirjan luku alkaa tällaisella Rikun ja Tunnan välisellä väittelyllä/jutustelulla, joissa pyöritellään isoja aiheita tavalla, joka on, miekkosten tyylille ja agendalle uskollisesti, ymmärrettävä että viihdyttävä. Tätä seuraa ”viisaan” kohtaaminen eli Rikun ja Tunnan suorittama erikoisasiantuntijan haastattelu – viisaina ovat mm. Kari Enqvist ja Esko Valtaoja. Nämä ovat heittämällä kirjan parasta antia, etenkin kun haastateltavat pääsevät Rikun ja Tunnan läpändeeruksen tasolle (kuten Valtaoja).

Kirjassa on paljon herkullisia yksityiskohtia, joita tulee pohdiskeltua pitkätkin tovit. Monet pointit etenkin ilmastonmuutoksen vaikutuksista ja merkityksestä ovat toki tuttuja, mutta tärkeitä alleviivattavia yhtä kaikki. Erityisesti mieleeni jäi ateisti-Rantalan puolustus valtionkirkolle, joka lienee paras koskaan kuulemani argumentti valtionkirkon puolesta: ihmiset tarvitsevat (uskonnollisia) rituaaleja elämäänsä ja valtionkirkon kaltainen läpinäkyvä organisaatio on yhteiskunnallisesti paras tarjoamaan tuota tarvetta tyydyttävää palvelua, ja jenkkiläismallinen kiihkoilu jää marginaaliin. Kerrassaan erinomainen huomio.

Maailmanselitys on Rikun ja Tunnan näköinen versio Bill Brysonin Lyhyt historia melkein kaikesta. Valitettavasti kirjaan on pitänyt laittaa paljon filleriä – olisin mieluusti lukenut enemmänkin jutusteluja ja haastatteluja. Aion lukea myöhemmin lisää Madventures-kirjoja, mutta nyt tarvitsen jotain… fokusoituneempaa.

Aloituskappale esipuheesta:
Koko Madventuresin idean, sellaisena kuin se viime vuosituhannen lopulla syntyi, voisi tiivistää muutamaan perusajatukseen. (Pokkaripainos, s.7)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan. Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta ...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Essee: hyvä kirja ja huono leffa vai hyvä kirja ja hyvä leffa?

Tällä kertaa kirjablogissani on hieman erilainen teksti: pidempi essee, jonka aiheena on kirjojen adaptoiminen elokuvamuotoon. Kimmoke tekstiin syntyi eilen, kun kävin katsomassa uunituoreen IT -elokuvan, joka sujahti välittömästi viiden parhaan Stephen King -filmatisoinnin joukkoon. Elokuvan jälkeen aloin miettiä miksi juuri tämä filmatisointi oli ja on niin hyvä, kun vain kuukausi aiemmin ilmestynyt Musta torni -filmatisointi oli silkkaa kusipaskaa – miksi siis pantata pähkäilyjä itselläni, vaan mikä estää heittämästä niitä kirjallisessa muodossa blogiin? Oma blogi ja tulos- ja tyylivastuu ovat vain itselläni, joten tässä tätä nyt olisi. Hieman taustaa: ei pitäisi tulla yllätyksenä melkein kenellekään, että Stephen King on minulle kenties tärkein kirjailija – ainakin, kun mittarina käyttää vaikutusta omaan kirjoittamiseeni ja, vähemmän, lukemiseeni. Lukioikäisenä luin Painajaisen ( ’Salem’s Lot , 1976) ja se oli ihan hyvä, joten päätin lukea lisää Kingiä ja lisää ja lisää. V...
Lähetä kommentti
Lue lisää