Siirry pääsisältöön

Sofi Oksanen, Norma


Yhdestä pettymyksestä toiseen, sellaista marssiahan tämä elämä on, eikö niin? Sofi Oksanen -haasteeni saapuu päätökseensä tältä erää Norman muodossa. Jos Oksasen muut kirjat kuin Puhdistus jakavat mielipiteitä, Norma ei jaa näkemyksiä: kaikki tuntuvat olevan samalla viivalla siitä, että Norma on heikko kirja, jopa suorastaan surkea. Niin usein kuin yritänkin olla vastarannan kiiski tai, anglistisemmin, Paholaisen puolestapuhuja, joudun olemaan samaa mieltä valtavirran kanssa Normasta, joka kisaa Oksasen heikoimman kirjan tittelistä yhdessä Baby Janen kanssa.

Norman ongelma ei ole se, että se on tyylilajiltaan maagista realismia – monet lukijat ovat ampuneet kirjan luultavasti alas jo pelkästään tämän takia, mutta minä en välitä kirjojen genreistä, jos tarinat on rakennettu hyvin ja proosa on kohdillaan. Maaginen realismi on lajina vaikea, koska siinä järjetön (eli arkijärjellä selittämätön) pitää saada kiinteäksi osaksi tarinaa ja tuntumaan loogiselta, erottamattomalta osalta tarinaa, mutta silti kirjassa on oltava muutakin kuin absurdistista tajunnanvirtaa. Yleensä maaginen realismi vaatii myös lukijalta paljon, koska monia asioita jätetään sanomatta tai vain implikoidaan: esimerkiksi Salman Rushdielta lukemani pari kirjaa (etenkin kohuttu Saatanalliset säkeet) ovat heittäneet sellaista kierrepalloa, että oksat pois. Normassa on maaginen elementti – nimikkohahmon hiusten poikkeuksellinen kasvu – ja sen ympärille on rakennettu koherentin laidoilla poukkoileva juoni, kuten pitääkin. Jos Norman hiukset vain kasvaisivat paljon ja (puhumatta juonesta liikoja, koska joku saattaa haluta tsekata kirjan kaikista haukuista huolimatta) niihin liittyvät bisneskuviot olisivat kirjan punainen lanka, kirja voisi olla hyvän rajamailla. Mutta kun mukaan heitetään muita maagisia tai ainakin mahdollisesti spekulatiivisia elementtejä ja kun hiuskauppa ei olekaan pelkästään hiuskauppaa ja silti hiuskaupalla tehdään pitkää penniä ja…

Norma kärsii samasta ongelmasta kuin eilen käsittelemäni Kingien Sleeping Beauties: se ei keskity yhteen ydinpointtiin, vaan ylimääräisten juonielementtien lisäämisellä on (oletettavasti, tietenkin) yritetty kompensoida alkuperäisen pointin heikkouksia. Esimerkiksi toinen päähahmo vaikutti turhalta lisältä, joka on tehty vain, koska moniäänisyys on ollut Oksasen kirjoissa niin merkittävä osa kerrontaa – vähät siitä, että koko puolikas juonesta vaikuttaa tarpeettomalta. Normassa jokainen uusi juonenkäänne vie tarinaa absurdistisempaan suuntaan ja kun hahmoilla on liian monimutkaisia ja lukijalle vieraita suunnitelmia, lukijan on vaikea pysyä perässä tarinan suunnasta. Oksasen kirjoihin kuuluu hahmojen epäluottamus toisia hahmoja ja heitä ympäröivää maailmaa kohtaan – Neuvosto-Viroon sijoittuvissa kirjoissa tuo paranoia on ymmärrettävämpää, mutta kun aletaan puhua kansainvälisen hiuskaupan mystisistä ympyröistä… Ei kai tukan ympärillä ole monimiljoonista mafiabisnestä? Mainitsin pari tekstiä takaperin kirjoitusohjeesta, että jos haluat rikkoa arkijärjen vaatimuksia tarinassasi, tee se vain yhdessä aspektissa, koska jos tarinassa on useampia järjettömiä elementtejä, se muuttuu lukijalle dadaistiseksi, puhtaaksi siansaksaksi. Normassa on liikaa liian yllättäviä ja suoraan outoja elementtejä, jotta lukija saisi kunnon otteen tarinan maailmasta.

Proosa on Oksasella, aina ja edelleen, erinomaista, mutta valitettavasti tarina on kömpelö. Kenties missasin jonkun valtaisan vihjeen, mutta luentani Normasta on se, että se on väkinäisesti toteutettu feministinen romaani maagisen realismin keinoin; fokuksessa on naisten alistaminen, jos nyt ei suora orjuuttaminen, koska kuten kirjan avainkatkelmassa sanotaan, ”se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia” (s.208). Tätä luentaa tukee myös kirjan toinen pääteema ja -ongelma, jonka jääköön sanomatta – kirjan lukeneet tietänevät mitä tarkoitan.

Norma on huono kirja, ei siitä oikein mihinkään pääse. Se ei ole niin huono kuin Sleeping Beauties, koska ainakaan se ei ole 800 sivua pitkä, mutta Oksasen tuotannossa se on selvästi heikointa antia. Paljon kertoo myös se, että Puhdistus ja Kun kyyhkyset katosivat ­-romaanien lukemisen jälkeen olisin halunnut välittömästi aloittaa ne uudelleen, koska sitten osaisin bongata monia vihjeistä ja teemoista paremmin – Norman loppuun saaminen oli pelkästään helpotus. Sopii toivoa, että Oksasen seuraava romaani (koska sitten ilmestyykään) saa minut innostumaan tätä enemmän.

Aloituskappale:
Jos kaikki menee hyvin, voimme elokuussa keskittyä hyvään ruokaan ja hyvään uneen, hoitoihin ja lepoon. Nostamme maljan tulevaisuudellesi, jossa sinä saat kaiken sen mistä et ole uskaltanut haaveilla. Silloin työsi on tehty eikä uuden elämäsi hinta minua lain. (s.6)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää