Siirry pääsisältöön

Sofi Oksanen, Norma


Yhdestä pettymyksestä toiseen, sellaista marssiahan tämä elämä on, eikö niin? Sofi Oksanen -haasteeni saapuu päätökseensä tältä erää Norman muodossa. Jos Oksasen muut kirjat kuin Puhdistus jakavat mielipiteitä, Norma ei jaa näkemyksiä: kaikki tuntuvat olevan samalla viivalla siitä, että Norma on heikko kirja, jopa suorastaan surkea. Niin usein kuin yritänkin olla vastarannan kiiski tai, anglistisemmin, Paholaisen puolestapuhuja, joudun olemaan samaa mieltä valtavirran kanssa Normasta, joka kisaa Oksasen heikoimman kirjan tittelistä yhdessä Baby Janen kanssa.

Norman ongelma ei ole se, että se on tyylilajiltaan maagista realismia – monet lukijat ovat ampuneet kirjan luultavasti alas jo pelkästään tämän takia, mutta minä en välitä kirjojen genreistä, jos tarinat on rakennettu hyvin ja proosa on kohdillaan. Maaginen realismi on lajina vaikea, koska siinä järjetön (eli arkijärjellä selittämätön) pitää saada kiinteäksi osaksi tarinaa ja tuntumaan loogiselta, erottamattomalta osalta tarinaa, mutta silti kirjassa on oltava muutakin kuin absurdistista tajunnanvirtaa. Yleensä maaginen realismi vaatii myös lukijalta paljon, koska monia asioita jätetään sanomatta tai vain implikoidaan: esimerkiksi Salman Rushdielta lukemani pari kirjaa (etenkin kohuttu Saatanalliset säkeet) ovat heittäneet sellaista kierrepalloa, että oksat pois. Normassa on maaginen elementti – nimikkohahmon hiusten poikkeuksellinen kasvu – ja sen ympärille on rakennettu koherentin laidoilla poukkoileva juoni, kuten pitääkin. Jos Norman hiukset vain kasvaisivat paljon ja (puhumatta juonesta liikoja, koska joku saattaa haluta tsekata kirjan kaikista haukuista huolimatta) niihin liittyvät bisneskuviot olisivat kirjan punainen lanka, kirja voisi olla hyvän rajamailla. Mutta kun mukaan heitetään muita maagisia tai ainakin mahdollisesti spekulatiivisia elementtejä ja kun hiuskauppa ei olekaan pelkästään hiuskauppaa ja silti hiuskaupalla tehdään pitkää penniä ja…

Norma kärsii samasta ongelmasta kuin eilen käsittelemäni Kingien Sleeping Beauties: se ei keskity yhteen ydinpointtiin, vaan ylimääräisten juonielementtien lisäämisellä on (oletettavasti, tietenkin) yritetty kompensoida alkuperäisen pointin heikkouksia. Esimerkiksi toinen päähahmo vaikutti turhalta lisältä, joka on tehty vain, koska moniäänisyys on ollut Oksasen kirjoissa niin merkittävä osa kerrontaa – vähät siitä, että koko puolikas juonesta vaikuttaa tarpeettomalta. Normassa jokainen uusi juonenkäänne vie tarinaa absurdistisempaan suuntaan ja kun hahmoilla on liian monimutkaisia ja lukijalle vieraita suunnitelmia, lukijan on vaikea pysyä perässä tarinan suunnasta. Oksasen kirjoihin kuuluu hahmojen epäluottamus toisia hahmoja ja heitä ympäröivää maailmaa kohtaan – Neuvosto-Viroon sijoittuvissa kirjoissa tuo paranoia on ymmärrettävämpää, mutta kun aletaan puhua kansainvälisen hiuskaupan mystisistä ympyröistä… Ei kai tukan ympärillä ole monimiljoonista mafiabisnestä? Mainitsin pari tekstiä takaperin kirjoitusohjeesta, että jos haluat rikkoa arkijärjen vaatimuksia tarinassasi, tee se vain yhdessä aspektissa, koska jos tarinassa on useampia järjettömiä elementtejä, se muuttuu lukijalle dadaistiseksi, puhtaaksi siansaksaksi. Normassa on liikaa liian yllättäviä ja suoraan outoja elementtejä, jotta lukija saisi kunnon otteen tarinan maailmasta.

Proosa on Oksasella, aina ja edelleen, erinomaista, mutta valitettavasti tarina on kömpelö. Kenties missasin jonkun valtaisan vihjeen, mutta luentani Normasta on se, että se on väkinäisesti toteutettu feministinen romaani maagisen realismin keinoin; fokuksessa on naisten alistaminen, jos nyt ei suora orjuuttaminen, koska kuten kirjan avainkatkelmassa sanotaan, ”se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia” (s.208). Tätä luentaa tukee myös kirjan toinen pääteema ja -ongelma, jonka jääköön sanomatta – kirjan lukeneet tietänevät mitä tarkoitan.

Norma on huono kirja, ei siitä oikein mihinkään pääse. Se ei ole niin huono kuin Sleeping Beauties, koska ainakaan se ei ole 800 sivua pitkä, mutta Oksasen tuotannossa se on selvästi heikointa antia. Paljon kertoo myös se, että Puhdistus ja Kun kyyhkyset katosivat ­-romaanien lukemisen jälkeen olisin halunnut välittömästi aloittaa ne uudelleen, koska sitten osaisin bongata monia vihjeistä ja teemoista paremmin – Norman loppuun saaminen oli pelkästään helpotus. Sopii toivoa, että Oksasen seuraava romaani (koska sitten ilmestyykään) saa minut innostumaan tätä enemmän.

Aloituskappale:
Jos kaikki menee hyvin, voimme elokuussa keskittyä hyvään ruokaan ja hyvään uneen, hoitoihin ja lepoon. Nostamme maljan tulevaisuudellesi, jossa sinä saat kaiken sen mistä et ole uskaltanut haaveilla. Silloin työsi on tehty eikä uuden elämäsi hinta minua lain. (s.6)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan. Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta ...

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta

Vaikka olen mukana lukuhaasteessa jo kolmatta vuotta putkeen, en juuri anna lukuhaasteen kohtien vaikuttaa lukemiseni valitsemiseen. Luen mitä luen ja valikoin sitten kohdan, johon se sopii. Tällä kertaa, kuitenkin, kiinnitin huomiota Helmetin lukuhaasteen listauksessa kohtaan ”kirja, joka liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan” ja käsitin, että perkele, en ole lukenut ensimmäisestä maailmansodasta kertovaa romaania pitkään aikaan – ja kun hyllystä löytyy se ultimaatinen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä romaani, miksikäs ei? Erich Maria Remaquen Länsirintamalta ei mitään uutta oli yksi aikansa kiistellyimpiä romaaneja, ainakin Saksassa. Se ilmestyi kymmenen vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen ja vain karvan yli kahdessasadassa sivussa se tiivistää hirmuisen määrän kokemuksia ja mielikuvia sodasta, jonka piti päättää kaikki sodat. Sotilaat ovat vain ihmisiä, jotka haluavat sodan loppuvan; he eivät halua sotia, he eivät halua tappaa, he sympatisoivat (kuten...

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...