Siirry pääsisältöön

Stephen & Owen King, Sleeping Beauties


Stephen Kingin tuotanto tällä vuosikymmenellä on ollut hänelle tyypillisesti epätasaista, mutta tähtihetkien määrä on suhteessa alhaisempi kuin vaikkapa -00-luvulla, saati sitten kasarilla. Mutta niitä heikkoja tai suorastaan surkeita kirjoja… niistä ei ole ollut puutosta. Monia kirjoista vaivaa mammuttitautisuus, selvä harkitsemattomuus ja kokonaisvaltainen fokuksen puute – nämä yhdessä paisuttavan sivumäärän helposti kuuteen- tai seitsemäänsataan, joskus ylikin. Esimerkiksi Under the Dome, joka taisi tosin ilmestyä -00-luvun puolella, on laatuesimerkki jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan rönsyilleestä kirjasta, joka ei tahtonut tietää mihin se pyrkii. Siitäkin huolimatta sen premissi oli kiinnostava ja hyvin perusteltu, vaikka loppuratkaisun typeryyttä ei voi ylikorostaa.

Toiseksi uusin Kingin kirja on hänen nuoremman poikansa Owenin kanssa yhdessä kirjoitettu Sleeping Beauties (ilmestyy kesällä suomeksi nimellä Ruususen uni), joka on 2010-luvun Kingin versio Under the Domesta. Eli laiskempi, typerämpi ja kaikin puolin huonompi… vaikka, kuten sanottua, Under the Domea ei voi hyväksi haukkua. Sleeping Beauties on yksi typerimpiä Kingin kirjoja, jonka olen koskaan lukenut: premississä on imua, mutta tarinasta puuttuu punainen lanka (eikä koko juoni meinaa edes lähteä käyntiin!) ja sivumäärä on saatu kasaan piereskelemällä peräkkäin uusia, irrelevantteja sivujuonia. Under the Dome oli heikko, Sleeping Beauties on surkea, lähes toivoton tapaus. Se saattaa olla top 3 huonoimpia lukemiani Kingejä – ja ei, en sano tätä kevein perustein.

Juonen idea on se, että naps, tästä keinotekoisesti määritetystä hetkestä alkaen kaikki nukkuvat tai nukahtavat naiset luovat ympärilleen kotelon. Heille ei tule nälkä tai jano ja kotelon irrottaminen johtaa raivokohtaukseen, jonka päätteeksi yleensä joku tai jotkut ovat hengiltä. Anarkiahan moisesta syntyy, kun pelokkaat naiset ja miehet ylireagoivat kaikkeen. Idea on ihan kiinnostava ja siitä voisi saada paljon aikaan – etenkin kun tarinan keskiössä on naisvankila – mutta King (ja poika) hamuaa liikaa hahmoja, liikaa sivujuonia, liikaa saarnaamista, liikaa kaikkea paitsi pointtia. Kirjasta menee suunnilleen ensimmäinen puolikas siihen, kun tämä Aurora-niminen (prinsessa Ruusunen, geddit?) epidemia ilmaantuu ja kehittyy ensimmäisen päivänsä. Fade in, fade out: Aurora-päivä numero viisi tai kuusi, ja käytännössä kaikki naiset ovat unessa tai univajeesta tolkkua vailla. Jo tässä kuvauksessa on mielestäni monia erinomaisia missattuja mahdollisuuksia tarinalle: naisten epätoivoinen kamppailu unentarvetta vastaan, univajeen vaikutukset naisvankilan muutoinkin räjähdysherkissä naisissa… Kaikki marginaaliin – ja pelkästään karikatyyrimäisten hahmojen ”hahmonkehityksen” vuoksi.

Toinen puolisko tarinasta jakautuu kolmeen pääalueeseen: on naisvankila, kylä vankilan ulkopuolella ja naisten oma paikka jossakin maagisessa unimaailmassa. Yksi näistä kolmesta olisi ollut riittävästi, jos sille olisi annettu aikaa ja tilaa kehittyä, mutta kun ei niin ei; nyt fokalisoituja hahmoja on liioittelematta kolmisenkymmentä (eli vitusti liikaa, etenkin kun joukossa on ehkä kaksi edes hieman kiinnostavampaa yksilöä). Lisäksi, koska Kingin kirja ei ole Kingin kirja ilman (puoli)messiaanista hahmoa vailla selitystä, vankilassa on lukittuna yksi yliluonnollisia voimia omaava nainen, joka lupaa uniepidempian päättyvän, jos hän selviää tiettyyn päivämäärään saakka. Ja, kuinka ollakaan, kyläläiset haluavat lynkata hänet. Näppärä sattumus, eikö vain? Niitä kirjassa riittää; esimerkiksi sivumäärästä lohkaistaan iso siivu sivuhahmoille (ne kaksi veljestä ja heitä jahtaava yksilö, jos joku miettii keitä tarkoitan), joiden funktio on yhden korkeintaan marginaalisesti merkittävän toimen tekeminen loppukahinoissa.

Ja niin paljon muuta typerää ja laiskaa kirjoittamista, etten oikein tahdo uskoa, että olen joskus ahminut näitä Kingejä sellaisella tahdilla ja innolla kuin tulin niitä rohmunneeksi. Ovatko ne aina olleet näin kömpelöitä? Vai onko minusta tullut kohtuuttoman snobi lukija? Onko se snobismia vaatia kirjailijaa tekemään työnsä kunnolla ja fokusoimaan kirjan punaisen langan, yhden päävastakkainasettelun ympärille? Jos kirja olisi tiivistetty neljäänsataan sivuun ja se tapahtuisi lähes yksinomaan naisvankilassa, se olisi parempi – ei hyvä, mutta luultavammin keskinkertainen. Tuossa maailmassa Kingillä täytyisi olla joku lähistöllä sanomassa, että eikö tuo nyt ole typerää paskaa, sä pystyt jäbä hei parempaan. Reaalimaailmassa tuo henkilö ei ainakaan ole hänen nuorempi poikansa.

Turha kirja. Jättäkää väliin.

Aloituskappale jääköön translitteroimatta, koska luin kirjan äänikirjamuodossa. Tähän paskaan elämästäni kului 25 tuntia, joita en tule saamaan takaisin!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...