Siirry pääsisältöön

Terry Pratchett, Thief of Time


Kuten olen monesti sanonut ja kuten tulen takuulla monesti vielä sanomaankin, Sir Terry Pratchett oli nero. Joku voisi melkein tatuoida tämän väittämän… paskat, faktan… otsaani.

Yleensä vältän lukemasta saman kirjailijan tuotoksia liian tiiviiseen tahtiin, koska niistä menee helposti maku ja kirjat alkavat puuroutua keskenään ja lukijana ajaudun liian syvälle mukavuusalueelle, josta ylös rämpiminen on harvoin miellyttävää, mutta siitä huolimatta luin toisen Pratchettini alle puoleen vuoteen. Syy on selvä: minulle on tullut viime aikoina vastaan sen verran paljon huonoja tai parhaimmillaan keskinkertaisia kirjoja – käykääpä blogitekstejä läpi ja huomaatte monia viimeaikaisia teoksia ympäröivän negatiivisuuden auran – ja halusin lukea ennen kesäproggistani yhden takuulla hyvän kirjan. Täten, Terry Pratchett ja Thief of Time.

Thief of Time on varsin tyypillinen Pratchett-kirja: juoni seuraa jotakin suurta, maailmanlopullista skenaariota, toistuvat avainhahmot käyvät esittäytymässä (tällä kertaa Kuolema ja Susan sekä, ensikertaa, Lu-Tze), joukkoon ripotellaan sopivassa suhteessa hassuttelevaa ja filosofista huumoria sekä aidon pohdiskelevaa (verbaalista tai filosofista) oivaltamista. Koska Pratchettin kirjat ovat sen verran kaavamaisia, etenkään niitä ei saisi lukea montaa peräkkäin ja Thief of Timen jäljiltä olen jo hieman uupunut hänen tarinankerronnallisiin maneereihinsa. Ei, en sano tätä huonona asiana, sillä osaan itse jäsennellä lukemistani ja välttää Pratchettin puhkikuluttamista, ja kun miekkosella on bibliografiassa viitisenkymmentä kirjaa, kaavamaisuus on välttämätöntä, ymmärrettävää ja sallittua; yksi Pratchett vuodessa pitää lataamon loitolla, sanotaan. Koska Kiekkomaailma-kirjat ovat sen verran kaavamaisia, niistä puhuminen lienee järkevintä yksittäisten hetkien ja oivallusten kautta. Tällä kertaa, esimerkiksi, hörähtelin nauramaan seuraaville asioille:

-           - Luokkahuonekuvaukselle
-          - Jetin dekapitaatiolle (hirveä anglismi, mutta menköön)
-          - Ronnielle
-          - Quoth, the ravenille
-          - Suklaaitsemurhalle
-          - Ensimmäiselle Säännölle
-          - Lakaisijalle yleisesti

Ja monille, monille muille. Thief of Time ei ole paras Kiekkomaailma, mutta ei se ole huonoinkaan, vaan laatuakselilla se asettuu jonnekin sinne puolivälin paikkeille - eli varsin korkealle suhteessa kaikkeen muuhun kirjallisuuteen, koska onhan kuitenkin kyseessä Terry Pratchett, joka, kuten tiedämme, oli nero. Se ei ole optimaalinen aloituspiste Pratchettiin tutustumiselle, vaikka tarjoileekin uuden päähahmon, mutta jos Thief of Timen valikoisi sokkona kirjahyllyllisestä Pratchettiä ensimmäiseksi miekkosen kirjaksi, voisi sormi osua huonompaankin opukseen. Thief of Time on yksi Pratchettin kirja lisää – kaikella rakkaudella.

Aloituskappale: According to the First Scroll of Wen the Eternally Surprised, Wen stepped out of the cave where he had received enlightenment and into the dawning light of the first day of the rest of his life. He stared at the rising sun for some time, because he had never seen it before. (Pokkaripainos, s. 9.)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor

Haruki Murakami, Komtuurin surma

Mikael Junger on kirjoittanut yhden typerimmistä twiiteistä pitkään aikaan. Siinä hän valittelee, kuinka kirjojen ”vakioitu pituus”, noin kolmesataa sivua, on useimmiten liikaa; kuulemma kirjoittajat tuhlaavat kaikkien aikaa, kun eivät tiivistä sanottavaansa alle sataan sivuun. Tiedättekö sen ilmiön, että jos netissä kukaan puhuu lihansyömisen vähentämisestä – saati sitten kasvisyönnistä tai veganismista – vaihtoehtona oman hiilijalanjäljen pienentämiseksi, jostain ilmaantuu (Venäjän hallituksen rahoittamia, kuka ties) nettitrolleja öyhöttämään, että menenpä tästä grillailemaan pekonia diesel-Saabini pakoputkella, ihan näin kiusaksi. No, ihan näin sivistystyksettömien satiaisten kiusaksi luin loppuun Haruki Murakamin Komtuurin surman , jonka sivumäärä on jotain muuta kuin ”vakioitu kolmesataa” tai alle sen. Komtuurin surman pitikin olla kesäprojektini, mutta en silti osannut odottaa millainen urakka sen lukeminen olisi. Pidän Murakamista, kuten toivottavasti kaikki tietävät, m

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe