Kuten varmaan kaikki blogia hetkeä pidempään seuranneet
tietävät, nautin suuresti amerikkalaisesta nyky(korkea)kirjallisuudesta, niin
vähän kuin moisista leimoista pidänkin. Philip Roth, Paul Auster ja kumppanit
ovat nykyään vakituisia nimiä lukulistani kärkisijoilla, mutta minulla on silti
vielä useita aukkoja sivistyksessäni – nimellisesti, John Irving ja Jonathan
Franzen. Irvingiä yritin lukea jossakin välissä, mutta suomennos oli niin
heikko, että se jäi ensisivuilla kesken; Franzen on täysin pimennossa, enkä
taida edes omistaa ainuttakaan hänen romaaneistaan (järkyttävää, tiedän).
Päätin – tavallaan – korjata tilanteen lukemalla toistuvasti etenkin Franzeniin
verratun Nathan Hillin esikoisromaanin The
Nix, jonka 700 ylittävä sivumäärä lykkäsi pitkään kirjan lukemista, mutta
nyt eepos on kahlattu läpi ja, yllättäen tasan ei ketään, pidin kirjasta,
vaikka siinä olikin merkittäviä ongelmia.
The Nix kertoo
Samuelista, jonka reilut 20 vuotta kateissa ollut äiti ilmaantuu hänen
elämäänsä uutisten kautta: äiti on heitellyt kiviä tai soraa
presidenttiehdokasta päin ja häntä syytetään nyt terrorismista tai
salamurhanyrityksestä tai molemmista. Samuelilla on muutoinkin ns. vaikeaa
elämässään – motivaation puute töissä, jumissa vuosikymmenen ollut
kirjaprojekti, onneton rakkauselämä, videopeliaddiktio – ja saadakseen
selvyyttä itsestään ja elämästään (sekä välttääkseen oikeuteen joutumisen), hän
aloittaa uuden kirjan kirjoittamisen – ja, kuinka ollakaan, kirja kertoo hänen
äidistään ja sen tehtävänä on maalata äidistä demoninen kuva
äärivasemmistolaisena terroristina. Noin puolet kirjasta kulkee tarinan
nykyhetkessä eli vuonna 2011, loput joko Samuelin lapsuudessa (1988) tai,
monien mielestä ikimuistettavimmin, äidin nuoruudessa (1968).
The Nix on hyvä
kirja, siitä ei pääse mihinkään, ja Hill kirjoittaa hienosti. Erityisiä
onnistumisia kirjassa olivat Samuelin nuoruuskuvaus (eli vuoden 1988
tapahtumat) – aluksi olin skeptinen sen toimivuudesta, mutta kirjan
viimeistelyn jälkeen juuri niiden lukujen päämäärätietoinen kiireettömyys
jäivät elävästi mieleeni – sekä Samuelin pelikaverista Pwnagesta kertova
loppupuolen luku. Pwnagesta on parikin lukua kirjan varrella, mutta niistä
viimeinen, kirjan viimeisen 200 sivun sisällä oleva kahden virkkeen mittainen
luku ansaitsee hatunnoston kaltaiseltani pitkien virkkeiden diggarilta. Kyllä,
tuo kyseinen luku on noin kymmenen sivua pitkä ja siinä on, kuten sanottua,
kaksi virkettä, joista toinen on noin viisi sanaa pitkä. Virkkeistä pidempi ei
ole täyttä tajunnanvirtaa, mikäli joku sitä epäilee, vaan Hill käyttää sen
varrella välimerkkejä suhteellisen monipuolisesti. En aloittanut täyttä
kirjallista analyysia kyseisestä virkkeestä – koska siihen menisi ikä, terveys
ja järki – mutta veikkaan, että jos sen purkaisi täysin palasiinsa, se olisi
kieliopillisesti oikein, tai ainakin melkein.
Kirjassa oli silti yksi iso miinus: siinä oli liikaa juonta,
liian monta käännettä ja liian monta paljastusta. En tarkoita tällä sitä, että
kirja oli liian monimutkainen – koska sitä se lopulta ei ole – vaan, että
etenkin loppu on sellaista twistien vyörytystä, että aloin jo kyllästyä tykitykseen.
Lisäksi, mielestäni kuvaukset äidin elämästä vuonna 1968 eivät olleet
kertaakaan kovin kiinnostavia ja monet sen rakentamista jännitteistä (jääköön
tarkemmin mainitsematta, mutta se, joka liittyy erääseen sarjakuvahahmoon)
ratkeavat tarinan nykyhetkessä kuin itsestään. Hill on kirjoittanut kirjaa
kymmenen vuotta ja se näkyy: tavaraa on ahdettu mukaan ilman, että ne lopulta
edes palvelisivat kertomusta. Esimerkiksi Pwnage ja koko ”World of Elfscape”
(myönnän naurahtaneeni, kun luin MMORPG:n nimen ensimmäistä kertaa) -alajuoni
olivat varsin kosmeettisia; ilmeisesti ne olivat Hillille henkilökohtaisesti
tärkeitä teemoja, mutta nyt ne jäivät turhan irrallisiksi. Juonen ongelmien
ratkaisuiksi olisin ehdottanut fokusoitumista esimerkiksi äiti-poika-dilemmaan
nimenomaan Samuelin näkökulmasta ja rajoittaen aikatasoilla hyppelyn pelkästään
vuosiin 1988 ja 2011 – näin, uskon, kirjasta olisi saanut leikattua turhaa temaattista
harhailua ja parisataa viihdyttävää mutta ylimääräistä sivua. Äidin
paljastukset olisivat ratkenneet näiden aikatasojen sisällä, tarvitsematta mittavia
takaumia. Ymmärrän toki, mitä Hill hakee pitkillä takaumilla – äiti-Fayen
rinnastamista toisaalta Samueliin ja toisaalta Samuelin oppilaaseen Lauraan,
sekä kirjan läpi kulkeviin teemoihin vanhempi-lapsi-suhteesta, lasten niskoihin
nakattavista odotuksista ja niissä epäonnistumisen pelosta – mutta uskon, että
kirjaa olisi voinut tai pitänyt virtaviivaistaa melkoisesti.
Kitinöistä huolimatta The
Nix oli oivallinen kirja, jonka luin suhteellisen intensiivisesti, etenkin
kun ottaa huomioon mittavan sivumäärän. Kriittisemmällä hiomisella siitä olisi
voinut saada vieläkin paremman, melkein mestariteoksen, mutta tällaisenakin sen
on erittäin lupaava esikoisteos. Jää nähtäväksi tarvitseeko Hill seuraavan
romaanin tekemiseen myöskin kymmenen vuotta – toivottavasti ei.
Aloituskappale:
If Samuel had known
his mother was leaving, he might have paid more attention. He might have
listened more carefully to her, observed her more closely, written certain
crucials down. Maybe he could have acted differently, spoken differently, been
a different person. (s. 3)
Kommentit
Lähetä kommentti