Siirry pääsisältöön

Nathan Hill, The Nix


Kuten varmaan kaikki blogia hetkeä pidempään seuranneet tietävät, nautin suuresti amerikkalaisesta nyky(korkea)kirjallisuudesta, niin vähän kuin moisista leimoista pidänkin. Philip Roth, Paul Auster ja kumppanit ovat nykyään vakituisia nimiä lukulistani kärkisijoilla, mutta minulla on silti vielä useita aukkoja sivistyksessäni – nimellisesti, John Irving ja Jonathan Franzen. Irvingiä yritin lukea jossakin välissä, mutta suomennos oli niin heikko, että se jäi ensisivuilla kesken; Franzen on täysin pimennossa, enkä taida edes omistaa ainuttakaan hänen romaaneistaan (järkyttävää, tiedän). Päätin – tavallaan – korjata tilanteen lukemalla toistuvasti etenkin Franzeniin verratun Nathan Hillin esikoisromaanin The Nix, jonka 700 ylittävä sivumäärä lykkäsi pitkään kirjan lukemista, mutta nyt eepos on kahlattu läpi ja, yllättäen tasan ei ketään, pidin kirjasta, vaikka siinä olikin merkittäviä ongelmia.

The Nix kertoo Samuelista, jonka reilut 20 vuotta kateissa ollut äiti ilmaantuu hänen elämäänsä uutisten kautta: äiti on heitellyt kiviä tai soraa presidenttiehdokasta päin ja häntä syytetään nyt terrorismista tai salamurhanyrityksestä tai molemmista. Samuelilla on muutoinkin ns. vaikeaa elämässään – motivaation puute töissä, jumissa vuosikymmenen ollut kirjaprojekti, onneton rakkauselämä, videopeliaddiktio – ja saadakseen selvyyttä itsestään ja elämästään (sekä välttääkseen oikeuteen joutumisen), hän aloittaa uuden kirjan kirjoittamisen – ja, kuinka ollakaan, kirja kertoo hänen äidistään ja sen tehtävänä on maalata äidistä demoninen kuva äärivasemmistolaisena terroristina. Noin puolet kirjasta kulkee tarinan nykyhetkessä eli vuonna 2011, loput joko Samuelin lapsuudessa (1988) tai, monien mielestä ikimuistettavimmin, äidin nuoruudessa (1968).

The Nix on hyvä kirja, siitä ei pääse mihinkään, ja Hill kirjoittaa hienosti. Erityisiä onnistumisia kirjassa olivat Samuelin nuoruuskuvaus (eli vuoden 1988 tapahtumat) – aluksi olin skeptinen sen toimivuudesta, mutta kirjan viimeistelyn jälkeen juuri niiden lukujen päämäärätietoinen kiireettömyys jäivät elävästi mieleeni – sekä Samuelin pelikaverista Pwnagesta kertova loppupuolen luku. Pwnagesta on parikin lukua kirjan varrella, mutta niistä viimeinen, kirjan viimeisen 200 sivun sisällä oleva kahden virkkeen mittainen luku ansaitsee hatunnoston kaltaiseltani pitkien virkkeiden diggarilta. Kyllä, tuo kyseinen luku on noin kymmenen sivua pitkä ja siinä on, kuten sanottua, kaksi virkettä, joista toinen on noin viisi sanaa pitkä. Virkkeistä pidempi ei ole täyttä tajunnanvirtaa, mikäli joku sitä epäilee, vaan Hill käyttää sen varrella välimerkkejä suhteellisen monipuolisesti. En aloittanut täyttä kirjallista analyysia kyseisestä virkkeestä – koska siihen menisi ikä, terveys ja järki – mutta veikkaan, että jos sen purkaisi täysin palasiinsa, se olisi kieliopillisesti oikein, tai ainakin melkein.

Kirjassa oli silti yksi iso miinus: siinä oli liikaa juonta, liian monta käännettä ja liian monta paljastusta. En tarkoita tällä sitä, että kirja oli liian monimutkainen – koska sitä se lopulta ei ole – vaan, että etenkin loppu on sellaista twistien vyörytystä, että aloin jo kyllästyä tykitykseen. Lisäksi, mielestäni kuvaukset äidin elämästä vuonna 1968 eivät olleet kertaakaan kovin kiinnostavia ja monet sen rakentamista jännitteistä (jääköön tarkemmin mainitsematta, mutta se, joka liittyy erääseen sarjakuvahahmoon) ratkeavat tarinan nykyhetkessä kuin itsestään. Hill on kirjoittanut kirjaa kymmenen vuotta ja se näkyy: tavaraa on ahdettu mukaan ilman, että ne lopulta edes palvelisivat kertomusta. Esimerkiksi Pwnage ja koko ”World of Elfscape” (myönnän naurahtaneeni, kun luin MMORPG:n nimen ensimmäistä kertaa) -alajuoni olivat varsin kosmeettisia; ilmeisesti ne olivat Hillille henkilökohtaisesti tärkeitä teemoja, mutta nyt ne jäivät turhan irrallisiksi. Juonen ongelmien ratkaisuiksi olisin ehdottanut fokusoitumista esimerkiksi äiti-poika-dilemmaan nimenomaan Samuelin näkökulmasta ja rajoittaen aikatasoilla hyppelyn pelkästään vuosiin 1988 ja 2011 – näin, uskon, kirjasta olisi saanut leikattua turhaa temaattista harhailua ja parisataa viihdyttävää mutta ylimääräistä sivua. Äidin paljastukset olisivat ratkenneet näiden aikatasojen sisällä, tarvitsematta mittavia takaumia. Ymmärrän toki, mitä Hill hakee pitkillä takaumilla – äiti-Fayen rinnastamista toisaalta Samueliin ja toisaalta Samuelin oppilaaseen Lauraan, sekä kirjan läpi kulkeviin teemoihin vanhempi-lapsi-suhteesta, lasten niskoihin nakattavista odotuksista ja niissä epäonnistumisen pelosta – mutta uskon, että kirjaa olisi voinut tai pitänyt virtaviivaistaa melkoisesti.

Kitinöistä huolimatta The Nix oli oivallinen kirja, jonka luin suhteellisen intensiivisesti, etenkin kun ottaa huomioon mittavan sivumäärän. Kriittisemmällä hiomisella siitä olisi voinut saada vieläkin paremman, melkein mestariteoksen, mutta tällaisenakin sen on erittäin lupaava esikoisteos. Jää nähtäväksi tarvitseeko Hill seuraavan romaanin tekemiseen myöskin kymmenen vuotta – toivottavasti ei.

Aloituskappale:
If Samuel had known his mother was leaving, he might have paid more attention. He might have listened more carefully to her, observed her more closely, written certain crucials down. Maybe he could have acted differently, spoken differently, been a different person. (s. 3)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää