Siirry pääsisältöön

Neil Gaiman, Neverwhere


Jätin blogitekstin kirjoittamatta edellisestä lukemastani kirjasta, Yuval Noah Hararin Sapiensista, koska A) olin vähemmän yllättävästi turhan kiireinen, B) kirjasta on jo sanottu paljon ja C) se linkittyy osin tämänhetkisiin tietokirja-/tutkimusintresseihini enkä halua höpistä niistä liikoja, koska epäilen niiden puuduttavan monia. Mutta Neil Gaimanin Neverwhere ei liity mitenkään mihinkään, mihin käytän ”puoliammatillisenergiaani” ja aikaani, ja kenties juuri siksi kirjan kanssa kestikin pitkään.

Pidän Gaimanin tyylistä, koska kaikki häneltä aiemmin lukemani (joskin tuota ”kaikkea” on varsin vähän) on ollut erittäin huolellisesti kirjoitettua. Hänellä on kyky tehdä aikuisillekin kirjoitetusta kirjasta lapsekkaan, sadunomaisen ja maagisen oloinen – erityisesti tämä onnistui hienosti The Ocean at the End of the Lane -romaanissa, jonka luokitteleminen YA:ksi tai vastaavasti aikuisten kirjaksi on väärin. Koska halusin lukea (tai, oikeammin, kuunnella, koska nappasin tämän äänikirjana) jotakin ei millään muotoa elämälleni relevanttia ja koska olen lukenut liian vähän Gaimania, päätin antaa mahdollisuuden Neverwherelle, jota monet tuntuvat pitävän Gaimanin uran parhaimpiin kuuluvana romaanina.

Valitettavasti en ole samaa mieltä, koska The Ocean at the End of the Lane oli moninkertaisesti parempi teos; jos Neverwhere on Gaimanin toiseksi paras kirja, arvostukseni hänen kirjoittamistaan kohtaan laski juuri huomattavasti. Ongelmana on se, että ennen Neverwhereä Gaiman oli fiktion kirjoittajana ensisijaisesti sarjakuvakäsikirjoittaja, ei romaanikirjaiija. Toki, hän oli jo vuosia aiemmin kirjoittanut Terry Pratchettin kanssa hyvällä tavalla täysin pähkähullun Good Omensin (jonka TV-sarja-adaptaatiota odotan innolla!), mutta pidän sitä poikkeuksena. Gaimanin kirjoittama Sandman-sarjakuva on minulta vielä täysin pimennossa, mutta Neverwherestä paistaa läpi sarjakuvaorientoitunut kirjoitustyyli: kirjalla ei ole niinkään juonta kuin joukko episodeja, jotka antavat kuvitelman juonesta – juuri kuten pitkissä sarjakuvissakin tai televisiosarjoissa. Kyllä, kirjalla on eräänlainen pääjuoniviritelmä, mutta se tuntuu enemmän kehystarinalta kierrokselle Gaimanin luomassa maailmassa. Paljon selittää myös se, että kirja oli alun perin ilmestyessään eräänlainen oheistuote Neverwhere-TV-sarjalle ja vaikka Gaiman on hionut tarinaa paljon alkuperäisen ilmestymisen (1996) jälkeen, kuuntelemani ”kirjailijan suosima versio” kärsi edelleen näistä lähdemateriaalin/syntytapansa ongelmista.

Neverwheren juoni on tänä päivänä varsin tuttua kauraa: tavallista, tylsää ja harmaata elämää elävä päähahmo tempautuu rinnakkaismaailmaan, josta hän ei tiedä mitään, ja joutuu osaksi suurempaa vyyhtiä ja tulee samalla ratkoneeksi omia ja muiden pulmia. Tällä kertaa maailma rakentuu Lontoon varjopuolelle – kirjan nimi maailmalle on London Below – jossa Lontoon metrokartan paikkojen nimet sekä maaginen realismi yhdistyvät keskenään. Earl’s Courtissa pidetään hovia, Islington on enkeli ja niin edelleen. Idea on hauska ja toteutettu mainiosti, mutta Lontoota kehnosti tunteville monet viittaukset ja parhaat oivallukset jäävät väistämättä käsittämättä tai irrallisiksi.

Gaiman on hyvä kirjoittaja, pidän tästä edelleen kiinni, ja tahdon uskoa, että Neverwheren ongelmat kumpuavat sen asemasta kirjoittajansa alkuvaiheen tuotantona ja oheistuotteena TV-sarjalle. Kirja ei ollut hyvä mutta ei huonokaan, vaan lopulta varsin tavanomainen, seikkailullinen tarina arkimaailman nyrjähtämisestä kyljelleen. Minun pitää joskus lukea lisää Gaimania – ja mielellään sellaista Gaimania, joka ei ollut alun perin käsikirjoitus TV-sarjalle.

Aloituskappale jää taas translitteroimatta.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää