Siirry pääsisältöön

Timothy Snyder, Black Earth


Olen jo pidemmän tovin ajan ollut kyllästynyt toista maailmansotaa ja holokaustia käsitteleviin historiaesityksiin, sillä harva niistä tuntuu tarjoavan muuta kuin spesifiä triviaa (joukkojen liikkeitä jne.), sensaatiohakuista kauhistelua tai vanhakantaisista tulkinnoista kumpuavaa sankarimyyttirakennusta. Viime aikoina olen kuitenkin löytänyt joitakin aiheita ja kirjoja, jotka ovat sivunneet erityisesti holokaustia ja ne eivät ole olleet mitään yllä mainituista; esimerkiksi Deborah Lipstadtin Denying the Holocaust ei ollut niinkään holokaustin historiaa kuin holokaustin kieltämisen historiaa, joka tulee samalla sivistäneeksi holokaustin yksityiskohdista. Päätin, että kun tässä kuitenkin historian parissa tulee puuhasteltua, voisin yhtä hyvin ottaa holokaustin historiaa paremmin haltuun ja mielellään tavalla, joka ei olisi sensaatiohakuista kauhistelua. Päädyin kuuntelemaan äänikirjana Timothy Snyderin Black Earthin, joka lupaa alaotsikossaan käsittelevänsä holokaustia sekä historiana että varoituksena. Snyder on kirjoittajana kiinnostava, koska hän ei pelkää käyttää historiaa apunaan ottaessaan (poliittisesti) kantaa – hänen uusin kirjansa Tyranniasta on juurikin historiaa hyödyntävä poliittinen pamfletti ja varsin pätevän oloinen sellainen (en ole lukenut, mutta selaillut) ja Black Earthin viimeinen luku toimii varoituksena tulevaisuudella, sillä holokausti voi tapahtua uudelleen, jossakin toisessa muodossa mutta samoista syistä.

Black Earth on tarjonnut minulle kaksi ajatusta, joihin en ole törmännyt muualla: 1) juutalaiset (ja muut holokaustin uhrit) olivat suurimmassa vaarassa alueilla, joissa valtiorakennelmat oli tuhottu kahdesti; 2) juutalaisten (ja muiden) auttaminen oli irrationaalista toimintaa. Kertaan alla omalla (vajavaisella) ymmärryksellä pointtien pääkohdat.

Juutalaisilta riistettiin kansalaisuus, minkä takia heidän murhaamiseltaan poistui viimeisetkin pidikkeet. Suurin osa juutalaisista ei ollut Saksan kansalaisia tai edes kotoisin Saksan alueelta, vaan idempää, etenkin Puolasta. Puola, kuten monet tietänevätkin jo, oli syntynyt uudestaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jaettu kahtia vuonna 1939 Saksan ja Neuvostoliiton kesken ja lopulta kokonaan valloitettu Saksalle ”elintilaksi” vuonna 1941. Kun Neuvostoliitto valtasi Puolan itäosat, se tuhosi Puolan valtion, koska Neuvostoliitossa ei ole valtioita vaan yksi internationaali, ylikansallinen valtio; tuhotessaan valtiorakennelman, vanhan järjestyksen aikana rahaa omanneet tahot joutuivat gulageille tai vähintäänkin hylkiöasemaan… ja monet noista parempituloisista kapitalisteista (pankkiirit, kauppiaat jne.) olivat juutalaisia. Neuvostoliitto halusi valtiottoman tilan, jossa proletariaatti nousisi porvareita vastaan ja tekisi kaikista tasa-arvoisia (joskin toisista tasa-arvoisempia) – Natsi-Saksa halusi pitkälti samaa, mutta toisesta syystä, sillä natsit eivät välittäneet yhteiskuntaluokista, vaan roduista. Natsit halusivat rajoittamatonta rotusotaa, koska he tiesivät voittavansa sen, koska koko ajatusmaailma rakentui tuon voittovarmuuden varaan. Vuoden 1941 myötä neuvostovaltakoneisto tuhottiin ja jo asemastaan riisutut ja kansalaisuutensa (koska, jos natseja ja kommareita oli uskominen, Puolan valtiota ei ollut koskaan ollutkaan, joten Puolan kansalaisuus oli tyhjä sanapari) menettäneet juutalaiset olivat irtolaistoa, valtiottomia. Tämä ”valtioton vyöhyke”, kuten Snyder sitä kutsuu, kattaa paljon Puolaa laajemman alueen ja juuri tuolla alueella holokausti oli tuhoisimmallaan. Maissa, joissa valtiokoneistoa ei tuhottu kuin kerran jos ollenkaan, juutalaiset olivat paremmassa turvassa: Snyderin käyttämä vertaus on Saksan miehittämän Tanskan (käytännössä kaikki juutalaiset selvisivät) ja Viron (käytännössä kaikki juutalaiset kuolivat) välillä, ja erottavana tekijänä oli juurikin kansalaisuuden omaaminen ja sen tuoma suoja.

Auttamisen irrationaalisuus on provosoiva ajatus, mutta kun mietitään historian toimijoita, ihmisiä omassa ajassaan, he eivät tienneet Saksan häviävän lopullisesti vuonna 1945. Tavalliset ei-juutalaiset ihmiset vaaransivat henkensä määräämättömän pituiseksi ajaksi auttaakseen juutalaisia, joita he eivät tunteneet ennen sotaa, eikä heillä ollut mitään järjellä perusteltavaa syytä toiminnalleen. Järkevää olisi ollut olla vaarantamatta omaa henkeä ja ilmiantaa kaikki mahdolliset juutalaiset, koska ilmiannoilla oli mahdollista saavuttaa materiaalisia etuja. Auttamisella ihmiset eivät vain vaarantaneet itsensä, vaan kaikki läheisensä, ja tuo vaarantaminen ei ollut pelkästään ”sotilaallisen rohkeuden” (Snyderin termi, vapaasti suomennettuna ja mukailtuna) osoituksia, vaan pieniä eleitä, kuten vaikkapa sanomalehden ostamista piiloteltujen juutalaisten viihdykkeeksi. Monet pelastajista ja suojelijoista toimivat perin juurin irrationaalisesti ja epäitsekkäästi, ”ihmisyyden” tai vieraanvaraisuuden vuoksi; järkiperäisemmät yksilöt toimivat toisin.

Black Earth on mainio kirja, mutta se on myös uuvuttavan pitkä. Okei, se on tutkimus ja tutkimuksen pitääkin olla perusteellinen, mutta olen varma, että sitä voisi tiivistää vielä melkoisesti melkein viidestäsadasta sivusta alaspäin. Kärsivälliselle lukijalle se on kuitenkin antoisa ja, monesti, karmivaa luettavaa olematta kuitenkaan sensaatiohakuinen saarnaus; se provosoi ja pakottaa lukijan tarkastelemaan itseään ja aikaansa kriittisemmin. Aivan kuten hyvän historian pitääkin.

Aloituskappale jää translitteroimatta, koska aika on rajallista ja jaksaminen vielä rajallisempaa.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää