Siirry pääsisältöön

Jim Butcher, Storm Front


Pulp on kirjallisuudenlajina roskaa, kaikkihan sen tietävät. Pulp ei yritäkään olla korkeaa, taiteellisesti ansioitunutta kirjallisuutta, jota luetaan analyysirillit päässä; se on tyhjää viihdettä, jonka laatu mitataan pelkästään juonenkäänteiden määrällä ja laadulla. Tavallaan arvostan tätä tinkimätöntä ja hävyttömästi paskaksi itsensä määrittelevää asennetta, mutta kirjailija minussa myös ärtyy moisesta mentaliteetista, kuten kaikki osasivat varmasti päätellä. Olen vetänyt itselleni rajan siihen, että voin lukea paskaa, kunhan se on – pulpin omilla mittareilla mitattuna – hyvin toteutettua paskaa. Jim Butcherin Storm Front ei ole hyvää paskaa, vaan tavallista paskaa paskaa.

Storm Front käynnistää Butcherin romaanisarjan The Dresden Files, joka kertoo yksityisetsivästä, Harry Dresdenistä. Harry toimii konsulttina poliisille, hoitaa omia bisneksiään toimistostaan käsin ja onpa hänellä naishuoliakin siinä ohella – läpikotaisin tuttua huttua, vai mitä? No, The Dresden Filesin gimmick on Harryn pääasiallinen identiteetti (koska siihen viitataan keskimäärin kerran aukeamassa, vain vähän liioitellen): hän on velho. Ei mikään biletaikuri, Penn & Teller -fanipoika tai Siegfried & Roy -tyylinen showmies, vaan ihka-aito, pitkänkaavan mukaan koulutettu velho. Hän ratkoo keissejä sekä laukoo taikoja ja, valitettavasti, one-linereita.

Sarjan idea on hyvä, mutta ainakin ensimmäisen kirjan perusteella arvioituna toteutus kusee koko homman. Ongelmat kumpuavat Butcherin parhaillaan välttävästä proosasta, väkinäisestä huumorista sekä juonen monista puutteista ja yliyrittämisestä kumpuavista heikkouksista. Aloitetaan proosasta, koska se on kritiikeistäni helpoin sivuutettava: kuten sanottua, pulpin pitääkin olla paskaa ja pulpin paskasta proosasta valittaminen on kuin veden haukkuminen kosteuden johdosta. Silti… Huonoja kuvailuja; tarpeettomia adjektiiveja ja adverbejä; sähkesanomamaista päälauseiden ketjuttamista; tarpeettomia korostuksia niin kursivoinnilla, rikotuilla lauseilla kuin yhden virkkeen kappaleillakin ja lista jatkuu. Mainitsemani ongelmat ovat niin perustavanlaatuisia ja tyypillisiä aloitteleville ja epävarmoille kirjailijoille, että niiden sivuuttaminen fraasilla ”se on vain pulppia” ei mielestäni riitä. Joskus paska vain on paskaa.

Huumorin väkinäisyys kytkeytyy tekstin heikkoon tasoon, mutta ei ole yksistään sen ongelma, vaan tekee tarinasta ja sen hahmoista epäuskottavia. Ongelma on siinä, että käytännössä jokainen hahmo on one-linereita laukova kovis. Erottavana asiana on se, millaisia one-linereita lauotaan: joillakin ne ovat sarkastisia, toisella kyynisiä, kolmannella sanaleikinomaisia ja neljännellä jotakin muuta. Yksikään hahmoista ei puhu, vaan he pelkästään välittävät Butcherin väkertämiä juonenkäänteitä ja osoittavat kuinka ”badass” he ovat heittelemällä näitä kasaritoimintaleffojen mukasutkautuksia. Jos näitä one-linereita olisi välillä ja vain esimerkiksi Dresdenin höpinöissä, se olisi vielä jotenkin näennäisen uskottavaa, mutta… Kuinka monesti voit sanoa tavanneesi vieraan henkilön ensimmäistä kertaa ja laukoneesi edestakaisin hänen kanssaan mukanasevia heittoja? Ei kovin uskottavaa, eikö niin?

Uskottavuuden puute menee myös juonen tasolle, koska hahmot eivät toimi loogisesti ja kirjalla ei täten ole mitään sisäistä koheesiota. Ihan jo yleissilmäyksellä kirja on kuin kokoelma kovaksi keitettyjen dekkarien kliseitä (jos dekkaristin kaksi irrallista keissiä ovatkin oikeasti sama keissi, se ei ole 2000-luvulla mikään vitun twisti!), mutta ilmeisesti pinnallisen gimmickin pitäisi jotenkin tehdä tarinasta omaperäisen ja oivaltavan, koska uuu, se on velho ja Chicagossa on vampyyrejä! Tätä ei olekaan Raymond Chandlerilla, ihan toinen juttu! Kliseekokoelman kruunaa se, että kliseestä toiseen juostaan täysin irrationaalisilla tavoilla ja typeristä syistä: jos olet hengenvaarassa ja sinulla ei ole syytä epäillä poliisin olevan korruptoitunut (ja haluavan sinua hengiltä), kannattaa mennä poliisin luo. Mutta ei, ei Harry Dresden, koska se voisi olla vaarallista poliiseille! Syynä siis ei ole se, että poliisissa kukaan ei uskoisi Dresdenin velhoutta (ainakin yksi uskoo, riittävässä mittakaavassa), koska siinä olisi ilmeisesti liikaa tolkkua. Tämä on vain yksi monista ”mitä vittua nyt taas?” -hetkistä.

Huomaan olevani kiukkuisempi tätä tekstiä viimeistellessäni kuin aloittaessani. Se on pelkästään Butcherin ja Dresdenin syytä. Älyttömin juttu kaikessa on se, että Goodreadsissa muuan lukija oli kirjoittanut pitkän ylistävän arvostelun, antanut täydet viisi tähteä ja hänen nimensä on Patrick Rothfuss. Arvostukseni Rothfussia ja mielenkiintoni hänen teoksiaan kohtaan putosivat melkoisesti.

Aloituskappale (laskepa kömpelöt kirjoitusratkaisut! Yritä selvitä yksinumeroisella luvulla!):
I heard the mailman approach my office door, half an hour earlier than usual. He didn’t sound right. His footsteps fell more heavily, jauntily, and he whistled. A new guy. He whistled his way to my office door, then fell silent for a moment. Then he laughed. (Pokkaripainos, s. 1)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan. Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta ...

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta

Vaikka olen mukana lukuhaasteessa jo kolmatta vuotta putkeen, en juuri anna lukuhaasteen kohtien vaikuttaa lukemiseni valitsemiseen. Luen mitä luen ja valikoin sitten kohdan, johon se sopii. Tällä kertaa, kuitenkin, kiinnitin huomiota Helmetin lukuhaasteen listauksessa kohtaan ”kirja, joka liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan” ja käsitin, että perkele, en ole lukenut ensimmäisestä maailmansodasta kertovaa romaania pitkään aikaan – ja kun hyllystä löytyy se ultimaatinen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä romaani, miksikäs ei? Erich Maria Remaquen Länsirintamalta ei mitään uutta oli yksi aikansa kiistellyimpiä romaaneja, ainakin Saksassa. Se ilmestyi kymmenen vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen ja vain karvan yli kahdessasadassa sivussa se tiivistää hirmuisen määrän kokemuksia ja mielikuvia sodasta, jonka piti päättää kaikki sodat. Sotilaat ovat vain ihmisiä, jotka haluavat sodan loppuvan; he eivät halua sotia, he eivät halua tappaa, he sympatisoivat (kuten...

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...