Siirry pääsisältöön

Naomi Klein, No Is Not Enough


Naomi Klein on nimi, joka on tullut vastaan säännöllisesti, mutta jonka kirjoihin en ole koskaan aiemmin tullut tarttuneeksi. Yhtenä syynä on eittämättä ollut kirjojen huolestuttava/kunnioitettava sivumäärä, toisena taloustieteelliset aihepiirit: en ole nähnyt syytä ahmia kuusisataa sivua pitkää kirjaa brändäyksestä, kun en tiedä brändäyksestä mitään enkä näe koko aihepiiriä relevanttina tämän hetkisiin intresseihini. Tartuin kuitenkin hänen toiseksi uusimpaan kirjaansa, No Is Not Enough, koska Trumpukka on aiheena niin ajankohtainen ja tärkeä, että vaikka olen lukenut jo muutaman häntä käsittelevän kirjan, olen aina kiinnostunut uudesta näkökulmasta ja kriittisestä mutta reilusta käsittelystä.

Kleinin onnistui yllättää, kunnolla. No Is Not Enough on selvästi kirjoitettu nopeasti, vastauksena Trumpin valinnalle ja ensimmäisille toimille presidenttinä alkuvuonna 2017 – mutta silti kirja on ehtinyt kauppoihin kesällä 2017. Näin nopeasti työstetty teksti harvoin on kovin laadukasta, mutta mitä vielä: Kleinin kynä on terävä, sanavalinnat huolellisia ja tarkkoja eikä proosasta juuri motkottamista löydy. Tähän päälle vielä läjä erinomaisen tärkeitä ja hyvin argumentoituja pointteja, niin käsillä on täyden viiden tähden kirja. Monia varmasti ärsyttää se, että Klein toistaa samoja argumentteja kuin aiemmissa kirjoissaan – yksi luvuista No Is Not Enoughissa käsittelee brändäystä, toinen tuhokapitalismia ja kolmas uusliberalistisen kapitalismin roolia ilmastonmuutoksessa – mutta koska kirjalla on toinen, trumpettia soittava tulokulma, en usko edes Kleinia aiemmin lukeneiden kyllästyvän tiukkasanaiseen kritiikkiin. Minulle, Kleinia aiemmin lukemattomalle, kaikki huomiot olivat uusia, joten toisto ei häirinnyt pisaraakaan.

Klein sanoi monia sellaisia asioita, joita olin itsekin ajatellut aiemmin, mutta joita en ollut osannut pukea sanoiksi tai joille en omaa riittävää perustelua astua sanojeni taakse; lienee sanomattakin selvää, että loput Kleinin kirjoista sujahtivat välittömästi lukulistalleni. Tällä kertaa blogitekstin sanamäärä jää vain puoleen tavallisesta, koska jos jatkaisin, toistaisin vain huolettomammin kirjoitettuina Kleinin argumentteja ja huomioita. Lukekaa itse, ymmärrätte kyllä ettekä kadu.

Valitan usein yksivirkkeisistä aloituskappaleista, mutta Klein vie tämänkin uudelle tasolle ja tekee sen tavalla, joka ei ole ärsyttävä, vaan ainoa oikea:
Shock. (Pokkaripainos, s. 1)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää