Cixin Liu, The Three-Body Problem & Hanya Yanagihara, Pieni elämä

Koska en keksi mitään parempaakaan, niputan kaksi äskettäin lukemaani kirjaa yhteen blogitekstiin. Kirjoilla ei ole mitään yhteistä, paitsi että kirjailijoilla on aasialaiset nimet (toinen kirjailija on kiinalainen, toinen jenkki). Koettakaa selvitä näistä synkistä mielenliikkeitteni järjettömyyden ajoista.

Cixin Liun The Three-Body Problem on mainio scifi-kirja. Tein saman testin monelle ihmiselle: sanoin lukevani kiinalaista scifiä ja yritin laskea nanosekunteja toteamukseni päättymisen jälkeen ja kuulijan mielenkiinnon kuoleman välillä. Vastaus: keskimäärin noin kaksi, joista toinen (oletettavasti) kului informaation prosessointiin. Yritin herätellä mielenkiintoa kertomalla, että kirjaa ovat kehuneet mm. Hannu Rajaniemi, George R. R. Martin ja Barack Obama, mutta tulokset olivat laihoja verrattuna kirjan laatuun. The Three-Body Problem on hyvä kirja, ihan oikeasti, ja se kytkeytyy Kiinan historiaan, vaikka käsitteleekin erittäin tieteellistä ja matemaattisista aihepiiriä tavalla, joka ei kaihda käsiteltävän aiheen matemaattisuutta tai vankkaa pohjaa teoreettisessa fysiikassa. Onneksi kirja ei eksy liiaksi tieteellis-teoreettiseen pyörittelyyn, vaan tarjoaa hyvän tarinan, joka on (uskon) sitä parempi, mitä vähemmän kirjasta tietää kun sitä alkaa lukea. Luottakaa sanaani, se on hyvä. Ongelmani kirjan kanssa on siinä, että vaikka sillä on vahva juoni ja erinomainen idea, sillä ei ole hahmoja: hahmot ovat pelkästään juonenkuljetuksen apuvälineitä, eivät itsenäisiä toimijoita. Hahmoista yksikään ei läpäise hahmotestiä (kuvaile hahmo ilman, että viittaat hänen asemaansa tai toimiinsa [harrastukset jne.], vaan kuvaat pelkästään hänen luonteenpiirteitä), koska vain yhden hahmon voi kuvailla ilman suhdetta työhönsä ja rooliinsa juonessa, mutta hänkin on melkoinen oudon neron karikatyyri.

Aloituskappale, Ken Liun englanninnoksena:

The Red Union had been attacking the headquarters of the April Twenty-eight Brigade for two days. Their red flags fluttered around the brigade building like flames yearning for firewood. (S. 3, pokkaripainos)

Vastaavasti Hanya Yanagiharan Pieni elämä on melkein toisessa ääripäässä: sillä ei tavallaan ole muuta juonta kuin elämä itsessään, mutta hahmoja senkin edestä. Kyllä, Yanagiharalla on yli 900 sivua aikaa rakentaa hahmojaan, kun Liu tyytyy alle puoleen tästä, mutta jo pelkästään ensimmäisen luvun aikana kuva Judesta, Willemistä, J.B.:stä ja Malcolmista on kirkkaampi kuin kertaakaan Liun kirjan aikana. Kaikki heistä läpäisevät hahmotestin heittämällä, samoin muut avainhahmot. Tähän päälle kun läntätään sydäntäraastava juoni, upean moni-ilmeinen kieli ja koukku, joka vetää mukanaan viimeiselle sivulle, käsillä on kansiensa väliin kokonaisen elämän tiivistävä romaani. Kirja on iso, elämä pieni – älkää antako sivumäärän pelottaa, sillä Pieni elämä on yksi tämän vuosituhannen parhaista romaaneista. Tiedän, että sanoin noin vuosi sitten Paul Austerin 4321:tä vuosituhannen parhaaksi romaaniksi, mutta enää en ole niin vakuuttunut, kiitos Yanagiharan musertavan kauniin ja raadollisen teoksen. Jos minun pitäisi valita – en tiedä miksi, koska molempi parempi – kääntyisin Austerin puoleen, sillä lukukokemukseni mainitun järkäleen (noin kaksisataa sivua Pientä elämää paksumpi) oli intensiivisempi. Minulla tosiaan meni melkein puoli vuotta lukea Pieni elämä (kesäkuusta marraskuuhun), sillä tarvitsin etäisyyttä, aikaa ja tilaa hahmojen maailmalle; Pieni elämä ei ole kirja, jota voi tai saa lukea varomattomasti tai mitenkään muuten kuin täysin paneutuen. Sitä ei voi suositella intensiivisyytensä takia kaikille, mutta ei näin hyvää kirjaa voi olla suosittelematta kaikille, siitä huolimatta. Varokaa sydämenne särkymistä ja kyyneliä. Enempää en sano, koska ainoa oikea tapa kokea Pieni elämä on lukea se, ei lukea kaltaiseni vatipään kehuja tai juonitiivistelmiä. Lukekaa, saatana, kun kerrankin on täyden viiden tähden kirja eikä yliarvostettua tai tekotaiteellista paskaa.

Aloituskappale, Arto Schroderusin suomentamana:

Yhdennessätoista asunnossa oli vain yksi vaatekomero, mutta toisaalta siellä oli lasiset liukuovet pienelle parvekkeelle, jolle astuttuaan hän huomasi, että vastapäisessä istui mies ulkona tupakalla pelkässä T-paidassa ja sortseissa, vaikka oli lokakuu. Willem nosti käden tervehdykseen, mutta mies ei heilauttanut takaisin. (S. 9)