Koska en keksi mitään parempaakaan, niputan kaksi äskettäin
lukemaani kirjaa yhteen blogitekstiin. Kirjoilla ei ole mitään yhteistä, paitsi
että kirjailijoilla on aasialaiset nimet (toinen kirjailija on kiinalainen,
toinen jenkki). Koettakaa selvitä näistä synkistä mielenliikkeitteni järjettömyyden
ajoista.
Cixin Liun The
Three-Body Problem on mainio scifi-kirja. Tein saman testin monelle
ihmiselle: sanoin lukevani kiinalaista scifiä ja yritin laskea nanosekunteja toteamukseni
päättymisen jälkeen ja kuulijan mielenkiinnon kuoleman välillä. Vastaus:
keskimäärin noin kaksi, joista toinen (oletettavasti) kului informaation
prosessointiin. Yritin herätellä mielenkiintoa kertomalla, että kirjaa ovat
kehuneet mm. Hannu Rajaniemi, George R. R. Martin ja Barack Obama, mutta tulokset
olivat laihoja verrattuna kirjan laatuun. The
Three-Body Problem on hyvä kirja, ihan oikeasti, ja se kytkeytyy Kiinan
historiaan, vaikka käsitteleekin erittäin tieteellistä ja matemaattisista
aihepiiriä tavalla, joka ei kaihda käsiteltävän aiheen matemaattisuutta tai vankkaa
pohjaa teoreettisessa fysiikassa. Onneksi kirja ei eksy liiaksi tieteellis-teoreettiseen
pyörittelyyn, vaan tarjoaa hyvän tarinan, joka on (uskon) sitä parempi, mitä
vähemmän kirjasta tietää kun sitä alkaa lukea. Luottakaa sanaani, se on hyvä. Ongelmani
kirjan kanssa on siinä, että vaikka sillä on vahva juoni ja erinomainen idea,
sillä ei ole hahmoja: hahmot ovat pelkästään juonenkuljetuksen apuvälineitä,
eivät itsenäisiä toimijoita. Hahmoista yksikään ei läpäise hahmotestiä (kuvaile
hahmo ilman, että viittaat hänen asemaansa tai toimiinsa [harrastukset jne.],
vaan kuvaat pelkästään hänen luonteenpiirteitä), koska vain yhden hahmon voi
kuvailla ilman suhdetta työhönsä ja rooliinsa juonessa, mutta hänkin on melkoinen
oudon neron karikatyyri.
Aloituskappale, Ken Liun englanninnoksena:
The Red Union had been
attacking the headquarters of the April Twenty-eight Brigade for two days.
Their red flags fluttered around the brigade building like flames yearning for
firewood. (S. 3, pokkaripainos)
Vastaavasti Hanya Yanagiharan Pieni elämä on melkein toisessa ääripäässä: sillä ei tavallaan ole muuta
juonta kuin elämä itsessään, mutta hahmoja senkin edestä. Kyllä, Yanagiharalla
on yli 900 sivua aikaa rakentaa hahmojaan, kun Liu tyytyy alle puoleen tästä,
mutta jo pelkästään ensimmäisen luvun aikana kuva Judesta, Willemistä, J.B.:stä
ja Malcolmista on kirkkaampi kuin kertaakaan Liun kirjan aikana. Kaikki heistä
läpäisevät hahmotestin heittämällä, samoin muut avainhahmot. Tähän päälle kun
läntätään sydäntäraastava juoni, upean moni-ilmeinen kieli ja koukku, joka
vetää mukanaan viimeiselle sivulle, käsillä on kansiensa väliin kokonaisen
elämän tiivistävä romaani. Kirja on iso, elämä pieni – älkää antako sivumäärän
pelottaa, sillä Pieni elämä on yksi tämän
vuosituhannen parhaista romaaneista. Tiedän, että sanoin noin vuosi sitten Paul
Austerin 4321:tä vuosituhannen
parhaaksi romaaniksi, mutta enää en ole niin vakuuttunut, kiitos Yanagiharan
musertavan kauniin ja raadollisen teoksen. Jos minun pitäisi valita – en tiedä
miksi, koska molempi parempi – kääntyisin Austerin puoleen, sillä
lukukokemukseni mainitun järkäleen (noin kaksisataa sivua Pientä elämää paksumpi) oli intensiivisempi. Minulla tosiaan meni melkein
puoli vuotta lukea Pieni elämä (kesäkuusta
marraskuuhun), sillä tarvitsin etäisyyttä, aikaa ja tilaa hahmojen maailmalle; Pieni elämä ei ole kirja, jota voi tai
saa lukea varomattomasti tai mitenkään muuten kuin täysin paneutuen. Sitä ei
voi suositella intensiivisyytensä takia kaikille, mutta ei näin hyvää kirjaa
voi olla suosittelematta kaikille, siitä huolimatta. Varokaa sydämenne
särkymistä ja kyyneliä. Enempää en sano, koska ainoa oikea tapa kokea Pieni elämä on lukea se, ei lukea
kaltaiseni vatipään kehuja tai juonitiivistelmiä. Lukekaa, saatana, kun
kerrankin on täyden viiden tähden kirja eikä yliarvostettua tai
tekotaiteellista paskaa.
Aloituskappale, Arto Schroderusin suomentamana:
Yhdennessätoista
asunnossa oli vain yksi vaatekomero, mutta toisaalta siellä oli lasiset
liukuovet pienelle parvekkeelle, jolle astuttuaan hän huomasi, että vastapäisessä
istui mies ulkona tupakalla pelkässä T-paidassa ja sortseissa, vaikka oli
lokakuu. Willem nosti käden tervehdykseen, mutta mies ei heilauttanut takaisin.
(S. 9)
Kommentit
Lähetä kommentti