Siirry pääsisältöön

Stephen King, Elevation


Huomaan, että jokaisen lukemani Stephen King -kirjan jälkeen minun on entistä vaikeampi perustella faniuteni. Kyllä, King kirjoittaa ihan riittävän hyvää proosaa. Kyllä, hän osaa punoa tarinan mainiolla tavalla kasaan, ja etenkin romaanien aloituksissa sekä mielenkiinnon herättelyssä hän on omaa luokkaansa. Mutta. Kaikki tarinat seuraavat hyvin ennustettavaa, usein samankaltaista rakennetta. Hahmot ovat karikatyyrimäisyyksiin vietyjä juonenkuljetuksen apuvälineitä, joista kukaan – tai ainakaan käytännössä kukaan – ei läpäise alustavaakaan hahmotestiä. (Hahmotesti sitä tuntemattomille menee näin: kuvaile vapaavalintainen hahmo ilman, että viittaat hänen ominaisuuksiinsa tai statukseensa tarinan maailmassa – hyvien hahmojen kohdalla tämä on helppoa, huonojen tapauksessa mahdotonta.) Tarinat ovat kroonisesti ylimittaisia, vaikka ne olisivat silti liian luonnosmaisesti poukkoilevia.

Elevation, alle 200 sivua pitkä pienoisromaani, on uusin esimerkki kaikesta tästä. Sen lukee – tai minun tapauksessani, kuuntelee – helposti yhdessä päivässä, eikä se jätä juuri merkittäviä muistikuvia. Se on Kingiä kaavamaisimmillaan, tavanomaisimmillaan ja keskinkertaisimmillaan. Olen lukenut paljon paskempaakin Kingiä, mutta Elevation ei ole edes samalla tasolla kuin viime vuosien vähemmän keskinkertaiset teokset kuten Mersumies tai Herääminen.

Suurin ongelmani Elevationin kanssa on sen tarinankaari: se on yhdistelmä kaikkia mahdollisia King-kliseitä ängettynä lyhyempään kestoon. Kyllä, olen monesti peräänkuuluttanut Kingiltä mammuttitaudin aisoissa pitämistä, mutta nyt hän ei oikeastaan niinkään hillitse romaanin sivumäärää kuin paisuttaa novellin tarinan romaanin juonikuvion orjaksi. Lyhyessä mitassaankin Elevation on ylimittainen. Kysymys: mikä King-kertomus seuraa seuraavaa juonikuviota? Tarina alkaa ihan riittävän hyvin, päähahmon, tämän ystävän ja pääasiallisen Dilemman esittelyllä – kun Dilemma on tuttu, tarjotaan toinen, arkinen Probleema ja muutama ei-ystävä/ei-vihollinen-sivuhahmo. Ambivalenttien sivuhahmojen päähahmolle aiheuttama Probleema ratkeaa, mutta tarjoaa toisen Haasteen, johon päähahmo ei osannut varautua. Mutta koska päähahmolla on Dilemma ja se on saanut hänet käyttäytymään toisin, hän päättää kohdata Haasteen ja tulee samalla voittaneeksi ambivalentin sivuhahmoryppään puolelleen. Kaikki hyvikset kokoontuvat ja päähahmo paljastaa Dilemmansa kaikille, mitä seuraa Suunnitelman kehittely. Lopuksi Suunnitelma toteutetaan ja Dilemmasta päästään eroon. Vastaus: kaikki, etenkin keskinkertaiset King-romaanit seuraavat tätä tarinakaaviota, toisinaan marginaalisesti ratkaisuja varioiden. Ulkopuolinen seurasi kaavaa orjallisesti; Heräämisessä ei tainnut koskaan olla hyviskatrasta, jonka kanssa olisi tarvinnut istua alas (saatan muistaa väärin, sen lukemisesta on vuosia); Mersumiehen ”erikoisuus” oli yhden hyviksen tapattaminen puolivälissä, mutta muutoin se oli juurikin kaavan mukainen; monet novelleistakin seuraavat tätä kaavaa pyhänä ohjenuorana. Ja niin edelleen.

Elevationin kohdalla rakenne tuntuu niin väkinäiseltä, että aloin epäillä, josko kaikki King-kirjat ovat jonkin komitean suunnittelemia. En yllättyisi, jos totta puhutaan. Miekkoselta tulee, edelleen, kirja tai kaksi vuodessa, ja koska niiden taso ei ole se, mikä myy tai mikä saa ne Goodreadsin huutoäänestyksen voittoon (lyön vasemman kivekseni vetoa, että 2018 julkaistiin parempia trillereitä kuin Ulkopuolinen ja parempia kauhuromaaneja kuin Elevation, joka EI EDES OLE KAUHUA, vaan kömpelöä maagista realismia!), yllättyisin, jos Stephen Kingin taustalla ei olisi koloniaa haamukirjoittajia. Klassinen kielikuva on kirjoituskoneita hakkaavista apinoista, jotka onnistuvat riittävän monen toiston jälkeen tuottamaan Shakespearin Kootut teokset, mutta en usko Kingin haamukirjoittajien olevan apinoita tai saavan aikaan mitään huikaisevaa, ei enää. Edellisestä aidosti erinomaisesta King-romaanista (11/22/63) on kohta kymmenen vuotta ja kaikki sitä seuranneet opukset ovat olleet parhaimmillaankin vain karvan verran keskitason yllä. Haamukirjoittajat on laitettu aisoihin ja kaava on täällä, all hail the kaava!

Myönnetään, että olen kyyninen. Uskallan silti sanoa, että niin olisivat kaikki muutkin, kun jokaisen uuden King-tekeleen myötä pettyy pahemmin ja pahemmin ja jokaisen pettymyksen myötä krooniset vaivat näyttäytyvät selkeämpinä ja kaavamaisempina kuin koskaan ennen. Nyt alan olla sillä tasolla, että pelkään uusia Kingin kirjoja – en sen takia, että ne olisivat erinomaisia kauhuromaaneja, jotka saavat mielikuvituksen laukkaamaan ja turvalliset varjot muuttumaan vaarallisiksi, vaan koska pelkään niiden jossakin välissä havahduttavan minut siihen, etteivät mestariteoksina pitämäni romaanit olleet niin hyviä, kun nekin olivat pelkkiä iteraatioita näistä uusista ja susipaskoista tekeleistä.

Aloituskappale jää litteroimatta äänikirjasta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan. Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta ...

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta

Vaikka olen mukana lukuhaasteessa jo kolmatta vuotta putkeen, en juuri anna lukuhaasteen kohtien vaikuttaa lukemiseni valitsemiseen. Luen mitä luen ja valikoin sitten kohdan, johon se sopii. Tällä kertaa, kuitenkin, kiinnitin huomiota Helmetin lukuhaasteen listauksessa kohtaan ”kirja, joka liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan” ja käsitin, että perkele, en ole lukenut ensimmäisestä maailmansodasta kertovaa romaania pitkään aikaan – ja kun hyllystä löytyy se ultimaatinen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä romaani, miksikäs ei? Erich Maria Remaquen Länsirintamalta ei mitään uutta oli yksi aikansa kiistellyimpiä romaaneja, ainakin Saksassa. Se ilmestyi kymmenen vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen ja vain karvan yli kahdessasadassa sivussa se tiivistää hirmuisen määrän kokemuksia ja mielikuvia sodasta, jonka piti päättää kaikki sodat. Sotilaat ovat vain ihmisiä, jotka haluavat sodan loppuvan; he eivät halua sotia, he eivät halua tappaa, he sympatisoivat (kuten...

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...