Siirry pääsisältöön

Salman Rushdie, The Golden House


Salman Rushdie muistetaan liian usein väärästä asiasta: hänen nimittäminen sananvapauden esitaistelijaksi tai fundamentalistimuslimien arkkiviholliseksi on joko toissijaista tai suoraan väärin. Hyvä on, miekkosen Saatanalliset säkeet ja siitä kihonnut fatwa-kohu ovat kiehtova episodi sananvapauden historiassa eikä Rushdien sietämä kohtuuton ja pitkäkestoinen pelko henkensä puolesta ole oikeutettua, vaikka kirjan näkisikin (virheellisesti) islamia herjaavana. Saatanalliset säkeet on vaikea kirja ja koko katkelma, josta fundamentalistimuslimit pahoittivat mielensä, on paranoidista skitsofreniaa sairastavan henkilön uni, joka kuvastaa hänen hybristään sekä mielensä dualismia. Rushdie käyttää saatanallisten säkeiden (kipeää) teologista kysymystä kirjallisena keinona, ei piikkinä tai solvauksena muslimeja tai profeetta Muhammedia kohtaan.

Kohukirjansa jälkeen Rushdie on pysynyt kiireisenä, kirjallisella rintamallakin. En ole lukenut Rushdielta Saatanallisten säkeiden lisäksi kuin vain Harun ja tarinoiden meri -faabelin (joka on kuin Studio Ghibli -elokuva kirjamuodossa) sekä Joseph Anton -muistelmateoksen; minun kutsuminen Rushdie-asiantuntijaksi on siis perustelematonta. Kuuntelin kuitenkin miekkosen uusimman romaanin, The Golden Housen, äänikirjana ja pidin siitä, tavallaan. Toisilla tavoilla kyllästyin siihen, mutta sitkeilin läpi.

Aloitetaan hyvistä puolista: Rushdie kirjoittaa edelleen erinomaisen upeaa proosaa. Jo pelkästään kirjan ensimmäinen virke on taideteos, eikä tekstin taso romahda merkittävästi missään vaiheessa. Lisäksi Rushdien tapa yhdistellä vaikutteita laajalta populaarikulttuurin, historian ja myyttien skaalalta on parhaillaan hykerryttävää seurattavaa. En väitä ymmärtäneeni tai bonganneeni edes puolia kaikista rinnastuksista ja alluusioista, mutta hymähtelin itseriittoisesti huomatessani yhteneväisyyden milloin minkäkin asian välillä. Erityisesti Yhdysvaltojen presidentin vertaaminen Batman-pahikseen oli yksinkertaisesti täydellistä. Tämä on epäilemättä aiheuttanut pienimuotoista reviewbombingia, joskin uskallan väittää, että röllipeikot ovat lukeneet puolet yhdestä arvostelusta, ymmärtäneet neljänneksen lukemastaan (sanat ”Trump”, ”aseet” ja ”kritiikki”) ja naksutelleet Goodreadissa yhden tähden kirjalle.

Samaan aikaan, kun Rushdie pyörittelee teemahäkkyräänsä lukijan pään ympärillä, hän unohtaa jotakin tärkeää: tarinan punaisen langan. Ongelma on sama kuin Saatanallisten säkeiden kanssa, koska jälleen Rushdie unohtaa, että kertomus tarvitsee muutakin kuin läjän teemoja ja kirjallisia keinoja. En aio väittää, että kirjan pitäisi olla täynnä juonenkäänteitä ja jännittäviä tilanteita kuin jokin tusinadekkari, mutta The Golden Housen ongelmana on se, että sen tapahtumat leviävät käsiin. Minäkertojan käyttämisen luulisi pitävän kerronnan fokuksen tiukasti päähahmossa, Renéssä, mutta ei, kiitos postmodernististen kikkailujen. Ytimessään tarina on varsin yksinkertainen: Renén naapurissa Manhattanin yläluokkaisissa piireissä asuu Goldenien perhekunta, johon kuuluu isävanhus ja kolme keski-ikäistä poikaa, joista jokaisella on omat ongelmansa. He ovat paenneet kotimaastaan (Intia) ja ottaneet uudet nimet (jotka kaikki liittyvät Rooman keisareihin) ja identiteetit New Yorkiin saapuessaan. Isä-Golden menee naimisiin baba jagaksi kuvaillun nuoremman naisen kanssa ja kyseinen nainen haluaa tietenkin lapsen. Koko juonen voisi tiivistää yhteen sivuun ja marginaaleihin jäisi vielä tilaa. Tapa, jolla varsin suoraviivainen tarina kerrotaan, on kuitenkin niin poukkoileva ja rönsyilevä, että yksi kolmesta Golden-veljestä katoaa isoksi osaksi kirjaa.

On täysin mahdollista, että missasin jonkin tärkeän teeman. On myös täysin mahdollista, että The Golden Housesta saa parhaan irti vasta toisella tai kolmannella lukukerralla, Rooman keisareiden historiaan perehtymisen jälkeen. Maailma on täynnä kirjoja, jotka kaipaavat ensimmäistäkin lukukertaani eikä mielenkiintoni yhden kryptisen kirjan perkaamiseen riitä, ainakaan nyt, ainakaan tämän kirjan kohdalla. The Golden House ei herättänyt mielikuvitustani eloon samalla tavalla kuin esimerkiksi Saatanalliset säkeet, ja vaikka The Golden House on ”kohukirjaa” koherentimpi, sen kutsuminen virtaviivaiseksi tai selkeäksi on yhtä suuri vale kuin Goldenien uudet identiteetit.

Aloituskappale jää kirjoittamatta, koska kuuntelin kirjan äänikirjana.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor

Haruki Murakami, Komtuurin surma

Mikael Junger on kirjoittanut yhden typerimmistä twiiteistä pitkään aikaan. Siinä hän valittelee, kuinka kirjojen ”vakioitu pituus”, noin kolmesataa sivua, on useimmiten liikaa; kuulemma kirjoittajat tuhlaavat kaikkien aikaa, kun eivät tiivistä sanottavaansa alle sataan sivuun. Tiedättekö sen ilmiön, että jos netissä kukaan puhuu lihansyömisen vähentämisestä – saati sitten kasvisyönnistä tai veganismista – vaihtoehtona oman hiilijalanjäljen pienentämiseksi, jostain ilmaantuu (Venäjän hallituksen rahoittamia, kuka ties) nettitrolleja öyhöttämään, että menenpä tästä grillailemaan pekonia diesel-Saabini pakoputkella, ihan näin kiusaksi. No, ihan näin sivistystyksettömien satiaisten kiusaksi luin loppuun Haruki Murakamin Komtuurin surman , jonka sivumäärä on jotain muuta kuin ”vakioitu kolmesataa” tai alle sen. Komtuurin surman pitikin olla kesäprojektini, mutta en silti osannut odottaa millainen urakka sen lukeminen olisi. Pidän Murakamista, kuten toivottavasti kaikki tietävät, m

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe