Siirry pääsisältöön

Salman Rushdie, The Golden House


Salman Rushdie muistetaan liian usein väärästä asiasta: hänen nimittäminen sananvapauden esitaistelijaksi tai fundamentalistimuslimien arkkiviholliseksi on joko toissijaista tai suoraan väärin. Hyvä on, miekkosen Saatanalliset säkeet ja siitä kihonnut fatwa-kohu ovat kiehtova episodi sananvapauden historiassa eikä Rushdien sietämä kohtuuton ja pitkäkestoinen pelko henkensä puolesta ole oikeutettua, vaikka kirjan näkisikin (virheellisesti) islamia herjaavana. Saatanalliset säkeet on vaikea kirja ja koko katkelma, josta fundamentalistimuslimit pahoittivat mielensä, on paranoidista skitsofreniaa sairastavan henkilön uni, joka kuvastaa hänen hybristään sekä mielensä dualismia. Rushdie käyttää saatanallisten säkeiden (kipeää) teologista kysymystä kirjallisena keinona, ei piikkinä tai solvauksena muslimeja tai profeetta Muhammedia kohtaan.

Kohukirjansa jälkeen Rushdie on pysynyt kiireisenä, kirjallisella rintamallakin. En ole lukenut Rushdielta Saatanallisten säkeiden lisäksi kuin vain Harun ja tarinoiden meri -faabelin (joka on kuin Studio Ghibli -elokuva kirjamuodossa) sekä Joseph Anton -muistelmateoksen; minun kutsuminen Rushdie-asiantuntijaksi on siis perustelematonta. Kuuntelin kuitenkin miekkosen uusimman romaanin, The Golden Housen, äänikirjana ja pidin siitä, tavallaan. Toisilla tavoilla kyllästyin siihen, mutta sitkeilin läpi.

Aloitetaan hyvistä puolista: Rushdie kirjoittaa edelleen erinomaisen upeaa proosaa. Jo pelkästään kirjan ensimmäinen virke on taideteos, eikä tekstin taso romahda merkittävästi missään vaiheessa. Lisäksi Rushdien tapa yhdistellä vaikutteita laajalta populaarikulttuurin, historian ja myyttien skaalalta on parhaillaan hykerryttävää seurattavaa. En väitä ymmärtäneeni tai bonganneeni edes puolia kaikista rinnastuksista ja alluusioista, mutta hymähtelin itseriittoisesti huomatessani yhteneväisyyden milloin minkäkin asian välillä. Erityisesti Yhdysvaltojen presidentin vertaaminen Batman-pahikseen oli yksinkertaisesti täydellistä. Tämä on epäilemättä aiheuttanut pienimuotoista reviewbombingia, joskin uskallan väittää, että röllipeikot ovat lukeneet puolet yhdestä arvostelusta, ymmärtäneet neljänneksen lukemastaan (sanat ”Trump”, ”aseet” ja ”kritiikki”) ja naksutelleet Goodreadissa yhden tähden kirjalle.

Samaan aikaan, kun Rushdie pyörittelee teemahäkkyräänsä lukijan pään ympärillä, hän unohtaa jotakin tärkeää: tarinan punaisen langan. Ongelma on sama kuin Saatanallisten säkeiden kanssa, koska jälleen Rushdie unohtaa, että kertomus tarvitsee muutakin kuin läjän teemoja ja kirjallisia keinoja. En aio väittää, että kirjan pitäisi olla täynnä juonenkäänteitä ja jännittäviä tilanteita kuin jokin tusinadekkari, mutta The Golden Housen ongelmana on se, että sen tapahtumat leviävät käsiin. Minäkertojan käyttämisen luulisi pitävän kerronnan fokuksen tiukasti päähahmossa, Renéssä, mutta ei, kiitos postmodernististen kikkailujen. Ytimessään tarina on varsin yksinkertainen: Renén naapurissa Manhattanin yläluokkaisissa piireissä asuu Goldenien perhekunta, johon kuuluu isävanhus ja kolme keski-ikäistä poikaa, joista jokaisella on omat ongelmansa. He ovat paenneet kotimaastaan (Intia) ja ottaneet uudet nimet (jotka kaikki liittyvät Rooman keisareihin) ja identiteetit New Yorkiin saapuessaan. Isä-Golden menee naimisiin baba jagaksi kuvaillun nuoremman naisen kanssa ja kyseinen nainen haluaa tietenkin lapsen. Koko juonen voisi tiivistää yhteen sivuun ja marginaaleihin jäisi vielä tilaa. Tapa, jolla varsin suoraviivainen tarina kerrotaan, on kuitenkin niin poukkoileva ja rönsyilevä, että yksi kolmesta Golden-veljestä katoaa isoksi osaksi kirjaa.

On täysin mahdollista, että missasin jonkin tärkeän teeman. On myös täysin mahdollista, että The Golden Housesta saa parhaan irti vasta toisella tai kolmannella lukukerralla, Rooman keisareiden historiaan perehtymisen jälkeen. Maailma on täynnä kirjoja, jotka kaipaavat ensimmäistäkin lukukertaani eikä mielenkiintoni yhden kryptisen kirjan perkaamiseen riitä, ainakaan nyt, ainakaan tämän kirjan kohdalla. The Golden House ei herättänyt mielikuvitustani eloon samalla tavalla kuin esimerkiksi Saatanalliset säkeet, ja vaikka The Golden House on ”kohukirjaa” koherentimpi, sen kutsuminen virtaviivaiseksi tai selkeäksi on yhtä suuri vale kuin Goldenien uudet identiteetit.

Aloituskappale jää kirjoittamatta, koska kuuntelin kirjan äänikirjana.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan. Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta ...

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta

Vaikka olen mukana lukuhaasteessa jo kolmatta vuotta putkeen, en juuri anna lukuhaasteen kohtien vaikuttaa lukemiseni valitsemiseen. Luen mitä luen ja valikoin sitten kohdan, johon se sopii. Tällä kertaa, kuitenkin, kiinnitin huomiota Helmetin lukuhaasteen listauksessa kohtaan ”kirja, joka liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan” ja käsitin, että perkele, en ole lukenut ensimmäisestä maailmansodasta kertovaa romaania pitkään aikaan – ja kun hyllystä löytyy se ultimaatinen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä romaani, miksikäs ei? Erich Maria Remaquen Länsirintamalta ei mitään uutta oli yksi aikansa kiistellyimpiä romaaneja, ainakin Saksassa. Se ilmestyi kymmenen vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen ja vain karvan yli kahdessasadassa sivussa se tiivistää hirmuisen määrän kokemuksia ja mielikuvia sodasta, jonka piti päättää kaikki sodat. Sotilaat ovat vain ihmisiä, jotka haluavat sodan loppuvan; he eivät halua sotia, he eivät halua tappaa, he sympatisoivat (kuten...

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...