Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of
Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin
musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide-
tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat
olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut
metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat
Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi
Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty
elämänkerta oli luettava tuoreeltaan.
Alexi Laiho – kitara,
kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka
elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana
managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut
Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta elämänkerta on kaikilla
väärillä tavoilla turvallisen kautta tehty rokkarielämänkerta. Mitään
intiimiltä tuntuvaa kurkistusta kulissien taa ei tarjota, tiukkoja
yksityiskohtia biiseistä tai niiden taustoista ei kerrota ja koko kirja on
enemmän bändin ja sen pääjehun PR-kuvan kiillottamista kuin lukunautintoa
tarjoava pakkaus.
Ensinnäkin, ensimmäisessä persoonassa kerrotut elämänkerrat
ovat yleensä perseestä, koska kaikkihan tietävät, että joku toimittajahan
siellä sanat on talteen naputellut. Pariin otteeseen minämuotoon rakennetut
rokkarielämänkerrat ovat toimineet – Lemmyn ja Ozzyn kirjat – mutta niissä
lukijalle tulee vaikutelma elämänkerran kohteena olevan miekkosen höpinöiden
kuuntelusta kuin tiukasti suunnitellusta ja hiotusta kirjasta, vaikka sellaisiahan
ne ovat. Lemmyllä ja Ozzylla on omat, välittömästi tunnistettavat
puheenparteensa ja tyylinsä, joita käyttämällä kirjoitetusta kielestä on
mahdollista saada kohteeltaan kuulostavaa, vaikka se olisikin loppuun asti
toimitettua. Väitän, että Alexi Laihon puhetyyli on samalla tavalla
nykysuomalaisille metallidiggareille välittömästi tunnistettava kuin Lemmyn tai
Ozzyn vastaavat, mutta Silas/kustantamo/kukalie on stilisoitunut tekstiä
liiaksi tuntuakseen autenttiselta Laihon jutustelujen kuuntelemiselta.
Toinen iso ongelma on siinä, että kirja on todella pikainen
ja pinnallinen katsaus Laihon elämään ja Bodomin koko uraan. Missään vaiheessa
teosta ei löydy kovin kriittisiä äänenpainoja, jos lasketaan pois ”skuupit”
Roope Latvalan potkimisesta tai anonymisoidut tarinat Laihon nuoruuden päivien
kohelluksista ja veitsi-kurkulle-tyylillä uhkailleista tulevista
linnakundeista. Kun vertaa vaikkapa Minä,
Ozzy -kirjaan, joka ei peittele Ozzyn kriittisiäkään kertomuksia ja ikäviä
välejä milloin mihinkin suuntaan, ero on Atlantin laajuusluokassa.
Elämänkertauksen pikaisuus korostuu siitä, että lyhyeen sivumäärään (kuuntelin
äänikirjana, joten tarkkaa sivumäärää en tiedä saati jaksa tsekata) on ahdettu
neljänkymmenen vuoden verran elämää, josta kerrotaan vähän kaikesta muttei
paljoa oikeastaan mistään. Esimerkiksi Laihon kauhuleffadiggailu jää muutaman
namedroppailun varaan, kirjan aikana kerrotaan korkeintaan muutaman biisin
taustoja ja Laihon tavaramerkiksi muodostuneeseen kärinälaulusoundiin viitataan
koko kirjan aikana ehkä alle kymmenen kertaa.
Vielä yksi juttu, joka ärsytti niin saatanasti kirjaa
kuunnellessa: mikä helvetti siinä on, että jokaisen luvun nimi on koko luvun
synopsis? Onko tämä joku uusi, ihan vitun rasittava trendi, jolla yritetään
houkutella niitä kirjan läpi silmäileviä toimittajia, jotka vain haluavat
irrottaa ”lööpin” jostakin yhdestä sekoilusta, ”mieshuoraamisesta” tai Latvalan
erosta? Tippakaan liioittelematta jokainen luku on nimetty viiden-kuuden
virkkeen mittaisesti, tyylillä ”Kerrotaan kuinka Laiho paskantaa
kitaralaukkuun. Bodomin kahdeksatta levyä äänitellään ilman, että prosessista
kerrottaisiin vieläkään mitään spesifiä. Jotain ylihintaisia jenkkirautoja
ostellaan. Jossain rundilla on hauskaa, koska siellä on kiihkeitä faneja.
Sinergyn ura tiivistetään. Ja mikä ihme on kriik-vitun-krook?” (Ja jos joku nyt
epäilee, että missä päin kirjaa Laiho paskantaa kitaralaukkuun, vastaus on,
että ei missään. Kuten mainittua, mitään näin raflaavaa tarinaa kirjaan ei
saisi sovitettua, vaan sekoilu on aina yleisluontoisempaa kännikoheltamista ja
itsensä telomista.) Nämä olisi ollut helppo sivuuttaa perinteistä kirjaa
lukiessa, mutta äänikirjassa näihin tuntui kuluvan ikä ja terveys.
Jos minun tehtävänäni olisi ollut tehdä tämä kirja eikä
managementin tai muiden tahojen puolesta olisi liikaa pakotettu tekemään juttua
tiettyyn muottiin, olisin keskittynyt johonkin aspektiin tai ajanjaksoon Laihon
elämässä (musiikki tulee luontevimpana mieleen), mennyt sen käsittelyssä
mahdollisimman tarkkoihin yksityiskohtiin ja joko rakentanut kirjan
ulkopuolisen kertojan kautta tai stilisoinut vähemmän Laihon puhetyyliä. Näin,
uskon, kirjalla olisi ollut enemmän tarjottavaa kohdeyleisölleen, joka
kuitenkin ensisijaisesti koostuu Bodom-faneista, jotka tietävät jo ennakkoon
Laihon ja Bodomin uran pääpiirteet. Lisäksi olisin jättänyt käyttämättä samaa
anekdoottia kahdesti – mitä helvettiä, eikö juttuja riittänyt oikeaan
prologiin, vaan copy-pastella piti alkuun laittaa kertomusta Venäjän reissulta?
Aloituskappale jää äänikirjasta litteroimatta.
Kommentit
Lähetä kommentti