Siirry pääsisältöön

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli


Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan.

Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta elämänkerta on kaikilla väärillä tavoilla turvallisen kautta tehty rokkarielämänkerta. Mitään intiimiltä tuntuvaa kurkistusta kulissien taa ei tarjota, tiukkoja yksityiskohtia biiseistä tai niiden taustoista ei kerrota ja koko kirja on enemmän bändin ja sen pääjehun PR-kuvan kiillottamista kuin lukunautintoa tarjoava pakkaus.

Ensinnäkin, ensimmäisessä persoonassa kerrotut elämänkerrat ovat yleensä perseestä, koska kaikkihan tietävät, että joku toimittajahan siellä sanat on talteen naputellut. Pariin otteeseen minämuotoon rakennetut rokkarielämänkerrat ovat toimineet – Lemmyn ja Ozzyn kirjat – mutta niissä lukijalle tulee vaikutelma elämänkerran kohteena olevan miekkosen höpinöiden kuuntelusta kuin tiukasti suunnitellusta ja hiotusta kirjasta, vaikka sellaisiahan ne ovat. Lemmyllä ja Ozzylla on omat, välittömästi tunnistettavat puheenparteensa ja tyylinsä, joita käyttämällä kirjoitetusta kielestä on mahdollista saada kohteeltaan kuulostavaa, vaikka se olisikin loppuun asti toimitettua. Väitän, että Alexi Laihon puhetyyli on samalla tavalla nykysuomalaisille metallidiggareille välittömästi tunnistettava kuin Lemmyn tai Ozzyn vastaavat, mutta Silas/kustantamo/kukalie on stilisoitunut tekstiä liiaksi tuntuakseen autenttiselta Laihon jutustelujen kuuntelemiselta.

Toinen iso ongelma on siinä, että kirja on todella pikainen ja pinnallinen katsaus Laihon elämään ja Bodomin koko uraan. Missään vaiheessa teosta ei löydy kovin kriittisiä äänenpainoja, jos lasketaan pois ”skuupit” Roope Latvalan potkimisesta tai anonymisoidut tarinat Laihon nuoruuden päivien kohelluksista ja veitsi-kurkulle-tyylillä uhkailleista tulevista linnakundeista. Kun vertaa vaikkapa Minä, Ozzy -kirjaan, joka ei peittele Ozzyn kriittisiäkään kertomuksia ja ikäviä välejä milloin mihinkin suuntaan, ero on Atlantin laajuusluokassa. Elämänkertauksen pikaisuus korostuu siitä, että lyhyeen sivumäärään (kuuntelin äänikirjana, joten tarkkaa sivumäärää en tiedä saati jaksa tsekata) on ahdettu neljänkymmenen vuoden verran elämää, josta kerrotaan vähän kaikesta muttei paljoa oikeastaan mistään. Esimerkiksi Laihon kauhuleffadiggailu jää muutaman namedroppailun varaan, kirjan aikana kerrotaan korkeintaan muutaman biisin taustoja ja Laihon tavaramerkiksi muodostuneeseen kärinälaulusoundiin viitataan koko kirjan aikana ehkä alle kymmenen kertaa.

Vielä yksi juttu, joka ärsytti niin saatanasti kirjaa kuunnellessa: mikä helvetti siinä on, että jokaisen luvun nimi on koko luvun synopsis? Onko tämä joku uusi, ihan vitun rasittava trendi, jolla yritetään houkutella niitä kirjan läpi silmäileviä toimittajia, jotka vain haluavat irrottaa ”lööpin” jostakin yhdestä sekoilusta, ”mieshuoraamisesta” tai Latvalan erosta? Tippakaan liioittelematta jokainen luku on nimetty viiden-kuuden virkkeen mittaisesti, tyylillä ”Kerrotaan kuinka Laiho paskantaa kitaralaukkuun. Bodomin kahdeksatta levyä äänitellään ilman, että prosessista kerrottaisiin vieläkään mitään spesifiä. Jotain ylihintaisia jenkkirautoja ostellaan. Jossain rundilla on hauskaa, koska siellä on kiihkeitä faneja. Sinergyn ura tiivistetään. Ja mikä ihme on kriik-vitun-krook?” (Ja jos joku nyt epäilee, että missä päin kirjaa Laiho paskantaa kitaralaukkuun, vastaus on, että ei missään. Kuten mainittua, mitään näin raflaavaa tarinaa kirjaan ei saisi sovitettua, vaan sekoilu on aina yleisluontoisempaa kännikoheltamista ja itsensä telomista.) Nämä olisi ollut helppo sivuuttaa perinteistä kirjaa lukiessa, mutta äänikirjassa näihin tuntui kuluvan ikä ja terveys.

Jos minun tehtävänäni olisi ollut tehdä tämä kirja eikä managementin tai muiden tahojen puolesta olisi liikaa pakotettu tekemään juttua tiettyyn muottiin, olisin keskittynyt johonkin aspektiin tai ajanjaksoon Laihon elämässä (musiikki tulee luontevimpana mieleen), mennyt sen käsittelyssä mahdollisimman tarkkoihin yksityiskohtiin ja joko rakentanut kirjan ulkopuolisen kertojan kautta tai stilisoinut vähemmän Laihon puhetyyliä. Näin, uskon, kirjalla olisi ollut enemmän tarjottavaa kohdeyleisölleen, joka kuitenkin ensisijaisesti koostuu Bodom-faneista, jotka tietävät jo ennakkoon Laihon ja Bodomin uran pääpiirteet. Lisäksi olisin jättänyt käyttämättä samaa anekdoottia kahdesti – mitä helvettiä, eikö juttuja riittänyt oikeaan prologiin, vaan copy-pastella piti alkuun laittaa kertomusta Venäjän reissulta?

Aloituskappale jää äänikirjasta litteroimatta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...