Siirry pääsisältöön

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli


Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan.

Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta elämänkerta on kaikilla väärillä tavoilla turvallisen kautta tehty rokkarielämänkerta. Mitään intiimiltä tuntuvaa kurkistusta kulissien taa ei tarjota, tiukkoja yksityiskohtia biiseistä tai niiden taustoista ei kerrota ja koko kirja on enemmän bändin ja sen pääjehun PR-kuvan kiillottamista kuin lukunautintoa tarjoava pakkaus.

Ensinnäkin, ensimmäisessä persoonassa kerrotut elämänkerrat ovat yleensä perseestä, koska kaikkihan tietävät, että joku toimittajahan siellä sanat on talteen naputellut. Pariin otteeseen minämuotoon rakennetut rokkarielämänkerrat ovat toimineet – Lemmyn ja Ozzyn kirjat – mutta niissä lukijalle tulee vaikutelma elämänkerran kohteena olevan miekkosen höpinöiden kuuntelusta kuin tiukasti suunnitellusta ja hiotusta kirjasta, vaikka sellaisiahan ne ovat. Lemmyllä ja Ozzylla on omat, välittömästi tunnistettavat puheenparteensa ja tyylinsä, joita käyttämällä kirjoitetusta kielestä on mahdollista saada kohteeltaan kuulostavaa, vaikka se olisikin loppuun asti toimitettua. Väitän, että Alexi Laihon puhetyyli on samalla tavalla nykysuomalaisille metallidiggareille välittömästi tunnistettava kuin Lemmyn tai Ozzyn vastaavat, mutta Silas/kustantamo/kukalie on stilisoitunut tekstiä liiaksi tuntuakseen autenttiselta Laihon jutustelujen kuuntelemiselta.

Toinen iso ongelma on siinä, että kirja on todella pikainen ja pinnallinen katsaus Laihon elämään ja Bodomin koko uraan. Missään vaiheessa teosta ei löydy kovin kriittisiä äänenpainoja, jos lasketaan pois ”skuupit” Roope Latvalan potkimisesta tai anonymisoidut tarinat Laihon nuoruuden päivien kohelluksista ja veitsi-kurkulle-tyylillä uhkailleista tulevista linnakundeista. Kun vertaa vaikkapa Minä, Ozzy -kirjaan, joka ei peittele Ozzyn kriittisiäkään kertomuksia ja ikäviä välejä milloin mihinkin suuntaan, ero on Atlantin laajuusluokassa. Elämänkertauksen pikaisuus korostuu siitä, että lyhyeen sivumäärään (kuuntelin äänikirjana, joten tarkkaa sivumäärää en tiedä saati jaksa tsekata) on ahdettu neljänkymmenen vuoden verran elämää, josta kerrotaan vähän kaikesta muttei paljoa oikeastaan mistään. Esimerkiksi Laihon kauhuleffadiggailu jää muutaman namedroppailun varaan, kirjan aikana kerrotaan korkeintaan muutaman biisin taustoja ja Laihon tavaramerkiksi muodostuneeseen kärinälaulusoundiin viitataan koko kirjan aikana ehkä alle kymmenen kertaa.

Vielä yksi juttu, joka ärsytti niin saatanasti kirjaa kuunnellessa: mikä helvetti siinä on, että jokaisen luvun nimi on koko luvun synopsis? Onko tämä joku uusi, ihan vitun rasittava trendi, jolla yritetään houkutella niitä kirjan läpi silmäileviä toimittajia, jotka vain haluavat irrottaa ”lööpin” jostakin yhdestä sekoilusta, ”mieshuoraamisesta” tai Latvalan erosta? Tippakaan liioittelematta jokainen luku on nimetty viiden-kuuden virkkeen mittaisesti, tyylillä ”Kerrotaan kuinka Laiho paskantaa kitaralaukkuun. Bodomin kahdeksatta levyä äänitellään ilman, että prosessista kerrottaisiin vieläkään mitään spesifiä. Jotain ylihintaisia jenkkirautoja ostellaan. Jossain rundilla on hauskaa, koska siellä on kiihkeitä faneja. Sinergyn ura tiivistetään. Ja mikä ihme on kriik-vitun-krook?” (Ja jos joku nyt epäilee, että missä päin kirjaa Laiho paskantaa kitaralaukkuun, vastaus on, että ei missään. Kuten mainittua, mitään näin raflaavaa tarinaa kirjaan ei saisi sovitettua, vaan sekoilu on aina yleisluontoisempaa kännikoheltamista ja itsensä telomista.) Nämä olisi ollut helppo sivuuttaa perinteistä kirjaa lukiessa, mutta äänikirjassa näihin tuntui kuluvan ikä ja terveys.

Jos minun tehtävänäni olisi ollut tehdä tämä kirja eikä managementin tai muiden tahojen puolesta olisi liikaa pakotettu tekemään juttua tiettyyn muottiin, olisin keskittynyt johonkin aspektiin tai ajanjaksoon Laihon elämässä (musiikki tulee luontevimpana mieleen), mennyt sen käsittelyssä mahdollisimman tarkkoihin yksityiskohtiin ja joko rakentanut kirjan ulkopuolisen kertojan kautta tai stilisoinut vähemmän Laihon puhetyyliä. Näin, uskon, kirjalla olisi ollut enemmän tarjottavaa kohdeyleisölleen, joka kuitenkin ensisijaisesti koostuu Bodom-faneista, jotka tietävät jo ennakkoon Laihon ja Bodomin uran pääpiirteet. Lisäksi olisin jättänyt käyttämättä samaa anekdoottia kahdesti – mitä helvettiä, eikö juttuja riittänyt oikeaan prologiin, vaan copy-pastella piti alkuun laittaa kertomusta Venäjän reissulta?

Aloituskappale jää äänikirjasta litteroimatta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta

Vaikka olen mukana lukuhaasteessa jo kolmatta vuotta putkeen, en juuri anna lukuhaasteen kohtien vaikuttaa lukemiseni valitsemiseen. Luen mitä luen ja valikoin sitten kohdan, johon se sopii. Tällä kertaa, kuitenkin, kiinnitin huomiota Helmetin lukuhaasteen listauksessa kohtaan ”kirja, joka liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan” ja käsitin, että perkele, en ole lukenut ensimmäisestä maailmansodasta kertovaa romaania pitkään aikaan – ja kun hyllystä löytyy se ultimaatinen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä romaani, miksikäs ei? Erich Maria Remaquen Länsirintamalta ei mitään uutta oli yksi aikansa kiistellyimpiä romaaneja, ainakin Saksassa. Se ilmestyi kymmenen vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen ja vain karvan yli kahdessasadassa sivussa se tiivistää hirmuisen määrän kokemuksia ja mielikuvia sodasta, jonka piti päättää kaikki sodat. Sotilaat ovat vain ihmisiä, jotka haluavat sodan loppuvan; he eivät halua sotia, he eivät halua tappaa, he sympatisoivat (kuten...

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...