Huh. Se oli erikoinen hurahtaminen, toivottavasti se on nyt
ohi. Tai, no, en tiedä toivonko moista oikeasti, mutta…
Emeritusprofessori Matti Klinge on mielipiteitä jakava
persoona, jota voi kuvata suhteellisen vaivattomasti vanhoilliseksi,
aristokraattiseksi humanistijääräksi, joka ottaa säännöllisesti kantaa milloin
mihinkin julkiseen debattiin tavalla, joka herättää monesti… kärkkäitä vastauksia. Minä, vastaavasti,
olen vain tällainen wannabe-kirjoittelijanplanttu, kotitaustaltani kaikkea
muuta kuin yläluokkainen saati eliittilukiota käynyt. Miksi siis luin kaksi
Matti Klingen päiväkirjaa putkeen, vaikka maailmankuvamme ovat niin
perustavalla tavalla erilaisia? Juuri siksi. En tunne ketään, joka olisi vanhaa
aristokraattisukua ja ylpeä siitä (tai ainakaan toisi sitä esiin), ja haluan
ymmärtää tapaa, jolla Klingen kaltainen jäärä näkee maailman ja sen tapahtumat.
Päiväkirjoja lukiessani huomasin olevani jatkuvasti toista mieltä Klingen
kanssa isoista ja pienistä asioista, mikä ei jälleen yllätä keskimäärin ketään,
mutta jatkoin (intensiivistäkin) lukemista, koska etenkin lukemistani
päiväkirjoista varhaisempi (Tuhoutuiko Rooma?)
oli jääräpäisyydessään viihdyttävää luettavaa. Nauroin pariin kertaan ääneen,
mutta en tiedä oliko se Klingen pyrkimys. Lisäksi, sopii mainita, irtonaisista
merkinnöistä koostuva päiväkirja on ihanteellista metro- ja
vessareissuluettavaa. (Mitäköhän mieltä emeritusprofessori olisi siitä, jos
tietäisi minun lukeneen hänen päiväkirjojaan paskalla käydessäni?)
Sen sijaan, että luettelisin kaikkia niitä asioita, joita
kaltaiseni epämuodollisuudessa vellova hipsterihevari näkee toisella tavalla
kuin muodollisuutta velvoittava eninten Koiviston valitsijamies, ajattelin,
että olisi mielenkiintoisempaa (ja rakentavampaa?) etsiä samankaltaisuuksia.
Tai ainakin aiheita, joissa olen valmis myöntämään Klingen pointtien meriittejä.
Yksi näistä aiheista on kosmopoliittisuus: Klinge on
erittäin kosmopoliitti henkilö, joka reissaa ulkomailla pari kertaa vuodessa,
hallitsee useita kieliä, ja kritisoi ”perussuomalaista” nurkkakuntaisuutta.
Monet eivät ehkä odottaisi yli kahdeksankymppiseltä ukolta näin maailmoja syleilevää
asennetta. On totta, että Klinge arvottaa erilaisia kulttuureja ja kritisoi
”angloamerikkalaista” hegemoniaa kulttuurinkentällä – ja vaikka en ole
frankofiliaan taipuvainen, englanninkielisen kulttuurin kritiikki on mielestäni
erittäin virkistävää luettavaa, koska nykyistä julkista keskustelua tuntuu
hallitsevan vahva ”Jenkeissä tehdään näin, joten sen täytyy olla paremmin”
-asenne. Myönnän myös olevani itse niitä Klingen ärtymyksen kohteeksi joutuva
nykyhumanisteja, jotka hallitsevat kunnolla äidinkielensä lisäksi vain
englantia, mutta mitä olisi hyvä pohdiskelu ilman pientä kaksinaismoralismia?
Toiseksi, olen samaa mieltä Klingen kanssa siitä, että
yleissivistys on rapistumassa ja ihmisen lukeneisuus supistumassa. Ymmärrämme
selvästi ”yleissivistyksen” hyvin toisenlaisilla tavoilla – Klingelle se
tarkoittaa klassikkostatuksen saaneiden kirjojen hallintaa mieluiten
alkukielellä, minulle kulttuurikentän mahdollisimman kokonaisvaltaista
ymmärtämistä – mutta on vaikea kiistää sitä, että nykyään ihmiset lukevat liian
genrerajoittuneesti, periaatteen tasolla kieltäytyen lukemasta ainuttakaan oman
mukavuusalueen ulkopuolista kirjaa. Tämän takia ”populaari”historia tarkoittaa
toista maailmansotaa, Mannerheimia ja Kekkosta, aiemmasta tai laajemmasta
historiallisesta perspektiivistä paskat välittäen. Klinge puhuu myös
laaja-alaisen lukemisen puolesta, mihin pyrin aina kannustamaan kaikkia, mutta
samalla hra emeritusprofessori sivuuttaa ”ei-realistisen" kirjallisuuden
satuiluna ja esittelee lukeneisuuttaan vain klassikkoromaanien ja
historia-aiheisten kirjojen (ja dokumenttien, kuten julkaistujen päiväkirjojen)
saralta. En epäile, etteikö Klinge lukisi paljon ja laajasti, mutta se jää
päiväkirjoissa pimentoon.
Kolmanneksi, olen samaa mieltä Klingen kanssa siitä, että
nykyään koulutus tähtää oppimisen sijaan liikaa muodolliseen pätevyyteen, joka
ei ruoki syvällisempää ymmärrystä opitusta. Klingeä vapaasti seuraillen
sanottakoon, olemme samoilla linjoilla siitä, että akateeminen sivistys ja
oppiminen on alistettu nykykapitalistiselle tehokkuusajattelulle, jossa
oppineisuus tarkoittaa oppiarvoa, ei laajaa tietopohjaa. Taidamme molemmat olla
samaa mieltä siitä, että humanistisen koulutuksen paras mittari ei ole
opintopistemäärä, vaan sivistynyt ja laaja-alainen keskustelu.
Perustavimmat erimielisyydet kumpuavat siitä, että minulle
muodollisuus ja kunnioitus eivät ole kytköksissä toisiinsa. Klinge tuntuu
ajattelevan, että jos henkilö ei ole oikealla (etiketin mukaisella) tavalla
muodollinen, hän ei kunnioita tilaisuutta, keskustelukumppaneitaan ja
keskustelua itseään. Paskat siitä. Minä voin tulla paikalle rikkinäisissä
maastohousuissa, hikisessä bändipaidassa ja trimmaamattomassa parrassa ja
arvostaa ja kunnioittaa tilannetta täysillä. Olen tietenkin puvussa aina, kun tilaisuus
sellaista vaatii (häät, hautajaiset jne.), mutta jos pukukoodia ei ole,
odottakaa bändipaitaa. Ajattelueroa voi verrata näyttelykoulukuntiin:
vanhankoulukunnan näyttelijät tekevät ns. ”ulkoa sisälle” -näyttelyä eli
tekeytyvät hahmoiksi ja uskottava kuvaus syntyy ”fake it till you make it”
-periaatteella (Klingen muodollisuusvaatimukset), kun metodinäyttelijät tuovat
halutut tunnetilat ”sisältä ulos” eli jos henkinen mielentila on oikealainen,
se heijastuu kyllä ulospäin (allekirjoittaneen epämuodollisuus).
Epämuodollisuuteni ei ole epäkunnioittavaa mitään muuta kuin kankeaa tapa- ja
etikettikulttuuria kohtaan.
Muitakin eri- ja samanmielisyyksiä olisi, mutta tämä teksti
alkaa olla jo nyt sen verran ylimittainen, että taidan lopetella tähän. Tällä kertaa
tuli kirjoitettua tavallisia blogitekstejä enemmän itsestäni, mutta uskon, että
toisen henkilön päiväkirjojen lukeminen on järkevintä tehdä dialektisemmin kuin
tavanomaisemman tieto- tai kaunokirjan kohdalla. Jos joku lukisi päiväkirjaani
(kyllä, minulla on sellainenkin), minusta olisi kiinnostavampaa lukea siitä,
miten henkilö peilaa itseään jaaritteluihini, kuin siitä, miten tyyliratkaisuni
olivat rasittavia ja temaattinen käsittely ei toiminut toivomallani tavalla ja,
jumalauta, tuolla oli asiavirhekin.
Kommentit
Lähetä kommentti