Siirry pääsisältöön

Max Barry, Jennifer Government


Max Barry on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, mutta kuultuani useasta suusta, että hänen dystopiaromaaninsa Jennifer Government on yksi 2000-luvun parhaista genrensä edustajista tällä vuosituhannella, päätin tarttua mainittuun kirjaan. Lisäksi, sen vielä nykyistä hyperkapitalismia libertaristisempi maailma on useamman kuin pari pykälää pelottavan puolella; kuvitelkaa maailma, jossa Kokoomus olisi kommunistinen puolue, republikaanit maltillista vasemmistoa ja Kokoomusnuorten mielipuolisimmat sankarit maltillista oikeistoa, ja menettäkää yöunenne. Suunnilleen sellainen Jennifer Governmentin maailma on: heikkoa ja marginalisoituvaa keskushallintoa lukuun ottamatta kaikki yhteiskunnassa on yksityistettyä, sisältäen koululaitoksen ja poliisivoimat. Barryn luomassa maailmassa poliisi on uudelleenbrändäytynyt The Policeksi ja kun henkilö tulee antamaan itsensä ilmi siitä, että hänet on palkattu/painostettu massamurhan toteuttamiseksi, The Police tarjoaa ulkoistamisdiiliä.

Jennifer Governmentin maailma on kiinnostava, heittämällä kiehtovin puoli romaania, koska kaikki muut aspektit siinä ovat valitettavan kömpelöitä. Proosa on riittävää, mutta ei kertaakaan häikäisevää: oikein etsimällä etsin virkettä, jonka olisin voinut irrottaa kontekstista ja käyttää esimerkkinä hyvästä tai huonosta kirjoittamisesta, mutta ei, ei niin millään, kaikki vain täyttävät tehtävänsä, eivät sen enempää. Hahmot ovat pinnallisia ja monet niistä rasittavia, puhumattakaan siitä, että heitä on liikaa – fokalisoituja päähahmoja taitaa olla kymmenkunta ja vaivoin kolmesataasivuiseen romaaniin se on liikaa. Näillä päähahmoilla kerrotaan täyttä häkää eteenpäin juokseva trilleritarina, jota sävytetään satiirilla ja piinallisen hyvillä huomioilla nykyisestä hyperkapitalismista, mutta (kuten valitettavan usein trillereiden kohdalla) juonta on liikaa ja mielenkiintoinen hahmojen motiivien tai syvyyksien luotaaminen sysätään sivuun, koska taas on kiire jonnekin ja ammuskellaan ja kusetetaan toisia kilpaa.

Trillerin haukkuminen sen juoniähkyisyydestä on ehkä joidenkin mielestä tarpeetonta, mutta ei siitä mihinkään pääse, kun jokainen takaa-ajokohtaus tekee edellisestä merkityksettömämpää. Hyvässä dekkarissa, trillerissä tai muuten vain ”nopeatempoisessa” kirjassa on kuitenkin aikaa olla juoksematta juonenkäänteestä seuraavaan. Ei sen täydy tarkoittaa sadan sivun mittaista filosofista pohdintaa, vaan äksönin rytmittämistä huolellisemmin. Jokaisena kertana kun yritän muistella Jennifer Governmentin tapahtumia, mieleeni tulee vain murto-osa kaikista niistä toimintapläjäyksistä, joita kirjalla oli tarjottavanaan – juonen pääasiallinen suunta ja sanoma eivät jää epäselväksi, mutta kenties kirjoittaja ei ole luottanut tarinaansa riittävästi, vaan on kuorruttanut sen jatkuvalla räiskeellä. Tai sitten – kun mittatikkuna käyttää kirjan korkeaa arvosanakeskiarvoa ja statusta erinomaisena dystopiaromaanina – ihmiset todella haluavat juonta ohkaisella maailmanrakennuksella… ja sitten jaksetaan inistä jokaisesta ”epäuskottavasta” käänteestä juonessa, välittämättä paskaakaan tarinankerronnasta tai haluamatta käyttää omaa (ilmeisen surkastunutta) mielikuvitustaan täyttämään aukkoja. Olen katkera, myönnän, koska Game of Thronesin uusimman kauden (ensimmäinen?) kliimaksijakso on herättänyt netissä niin typeriä kitinöitä, että aivoani särkee.

Palatakseni Jennifer Governmentiin: kirjassa parasta olivat kaikki muu kuin juoni ja hahmot eli kaikki se, missä nuo merkityksettömät tapahtumat ja karikatyyrit kohelsivat. Maailma oli rakennettu hyvin, jättäen riittävästi tilaa lukijan mielikuvitukselle – esimerkiksi oikeuslaitoksesta ei suoranaisesti sanottu mitään, mutta uskallan väittää, että sekin olisi yksityistetty ja brändätty, tuomarien pukeutuessa suuryritysten mainosten täyttämiin kaapuihin – mutta tarjoten tuolla mielikuvitukselle riittävän jämäkät rajat. Sääli, että noin kiinnostava maailma on tärvätty näin keskinkertaiseen kohellusjännäriin.

Aloituskappale:
Hack first heard about Jennifer Government at the watercooler. He was only there because the one on his floor was out; Legal was going to come down on Nature’s Springs like a ton of shit, you could bet on that. Hack was a Merchandise Distribution Officer. This meant when Nike made up a bunch of posters, or caps, or beach towels, Hack had to send them to the right place. Also, if someone called up complaining about missing posters, or caps, or beach towels, Hack had to take the call. It wasn’t as exciting as it used to be. (s. 3)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan. Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta ...

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta

Vaikka olen mukana lukuhaasteessa jo kolmatta vuotta putkeen, en juuri anna lukuhaasteen kohtien vaikuttaa lukemiseni valitsemiseen. Luen mitä luen ja valikoin sitten kohdan, johon se sopii. Tällä kertaa, kuitenkin, kiinnitin huomiota Helmetin lukuhaasteen listauksessa kohtaan ”kirja, joka liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan” ja käsitin, että perkele, en ole lukenut ensimmäisestä maailmansodasta kertovaa romaania pitkään aikaan – ja kun hyllystä löytyy se ultimaatinen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä romaani, miksikäs ei? Erich Maria Remaquen Länsirintamalta ei mitään uutta oli yksi aikansa kiistellyimpiä romaaneja, ainakin Saksassa. Se ilmestyi kymmenen vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen ja vain karvan yli kahdessasadassa sivussa se tiivistää hirmuisen määrän kokemuksia ja mielikuvia sodasta, jonka piti päättää kaikki sodat. Sotilaat ovat vain ihmisiä, jotka haluavat sodan loppuvan; he eivät halua sotia, he eivät halua tappaa, he sympatisoivat (kuten...

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...