Siirry pääsisältöön

Max Barry, Jennifer Government


Max Barry on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, mutta kuultuani useasta suusta, että hänen dystopiaromaaninsa Jennifer Government on yksi 2000-luvun parhaista genrensä edustajista tällä vuosituhannella, päätin tarttua mainittuun kirjaan. Lisäksi, sen vielä nykyistä hyperkapitalismia libertaristisempi maailma on useamman kuin pari pykälää pelottavan puolella; kuvitelkaa maailma, jossa Kokoomus olisi kommunistinen puolue, republikaanit maltillista vasemmistoa ja Kokoomusnuorten mielipuolisimmat sankarit maltillista oikeistoa, ja menettäkää yöunenne. Suunnilleen sellainen Jennifer Governmentin maailma on: heikkoa ja marginalisoituvaa keskushallintoa lukuun ottamatta kaikki yhteiskunnassa on yksityistettyä, sisältäen koululaitoksen ja poliisivoimat. Barryn luomassa maailmassa poliisi on uudelleenbrändäytynyt The Policeksi ja kun henkilö tulee antamaan itsensä ilmi siitä, että hänet on palkattu/painostettu massamurhan toteuttamiseksi, The Police tarjoaa ulkoistamisdiiliä.

Jennifer Governmentin maailma on kiinnostava, heittämällä kiehtovin puoli romaania, koska kaikki muut aspektit siinä ovat valitettavan kömpelöitä. Proosa on riittävää, mutta ei kertaakaan häikäisevää: oikein etsimällä etsin virkettä, jonka olisin voinut irrottaa kontekstista ja käyttää esimerkkinä hyvästä tai huonosta kirjoittamisesta, mutta ei, ei niin millään, kaikki vain täyttävät tehtävänsä, eivät sen enempää. Hahmot ovat pinnallisia ja monet niistä rasittavia, puhumattakaan siitä, että heitä on liikaa – fokalisoituja päähahmoja taitaa olla kymmenkunta ja vaivoin kolmesataasivuiseen romaaniin se on liikaa. Näillä päähahmoilla kerrotaan täyttä häkää eteenpäin juokseva trilleritarina, jota sävytetään satiirilla ja piinallisen hyvillä huomioilla nykyisestä hyperkapitalismista, mutta (kuten valitettavan usein trillereiden kohdalla) juonta on liikaa ja mielenkiintoinen hahmojen motiivien tai syvyyksien luotaaminen sysätään sivuun, koska taas on kiire jonnekin ja ammuskellaan ja kusetetaan toisia kilpaa.

Trillerin haukkuminen sen juoniähkyisyydestä on ehkä joidenkin mielestä tarpeetonta, mutta ei siitä mihinkään pääse, kun jokainen takaa-ajokohtaus tekee edellisestä merkityksettömämpää. Hyvässä dekkarissa, trillerissä tai muuten vain ”nopeatempoisessa” kirjassa on kuitenkin aikaa olla juoksematta juonenkäänteestä seuraavaan. Ei sen täydy tarkoittaa sadan sivun mittaista filosofista pohdintaa, vaan äksönin rytmittämistä huolellisemmin. Jokaisena kertana kun yritän muistella Jennifer Governmentin tapahtumia, mieleeni tulee vain murto-osa kaikista niistä toimintapläjäyksistä, joita kirjalla oli tarjottavanaan – juonen pääasiallinen suunta ja sanoma eivät jää epäselväksi, mutta kenties kirjoittaja ei ole luottanut tarinaansa riittävästi, vaan on kuorruttanut sen jatkuvalla räiskeellä. Tai sitten – kun mittatikkuna käyttää kirjan korkeaa arvosanakeskiarvoa ja statusta erinomaisena dystopiaromaanina – ihmiset todella haluavat juonta ohkaisella maailmanrakennuksella… ja sitten jaksetaan inistä jokaisesta ”epäuskottavasta” käänteestä juonessa, välittämättä paskaakaan tarinankerronnasta tai haluamatta käyttää omaa (ilmeisen surkastunutta) mielikuvitustaan täyttämään aukkoja. Olen katkera, myönnän, koska Game of Thronesin uusimman kauden (ensimmäinen?) kliimaksijakso on herättänyt netissä niin typeriä kitinöitä, että aivoani särkee.

Palatakseni Jennifer Governmentiin: kirjassa parasta olivat kaikki muu kuin juoni ja hahmot eli kaikki se, missä nuo merkityksettömät tapahtumat ja karikatyyrit kohelsivat. Maailma oli rakennettu hyvin, jättäen riittävästi tilaa lukijan mielikuvitukselle – esimerkiksi oikeuslaitoksesta ei suoranaisesti sanottu mitään, mutta uskallan väittää, että sekin olisi yksityistetty ja brändätty, tuomarien pukeutuessa suuryritysten mainosten täyttämiin kaapuihin – mutta tarjoten tuolla mielikuvitukselle riittävän jämäkät rajat. Sääli, että noin kiinnostava maailma on tärvätty näin keskinkertaiseen kohellusjännäriin.

Aloituskappale:
Hack first heard about Jennifer Government at the watercooler. He was only there because the one on his floor was out; Legal was going to come down on Nature’s Springs like a ton of shit, you could bet on that. Hack was a Merchandise Distribution Officer. This meant when Nike made up a bunch of posters, or caps, or beach towels, Hack had to send them to the right place. Also, if someone called up complaining about missing posters, or caps, or beach towels, Hack had to take the call. It wasn’t as exciting as it used to be. (s. 3)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää