Siirry pääsisältöön

Ari Väntänen, Stone


Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia.

Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdootteja menneisyydestä – kännikohellusta, nasevia heittoja ja milloin mitäkin. Näitä kirjoja on tehty jo maailman tovi eikä Stone, kuten sanottua, ole kaukana parhaista tämän genren kirjoista.

Sitä vaivaavat samat ongelmat kuin muitakin virallisia bändihistoriikkeja, mainitun kaavamaisuuden lisäksi. Ensinnäkin, kaikki viralliset bändihistoriikit ovat perustavalla tavalla hampaattomia, pikemminkin PR-höpinää ja fanien tirkistelynhalun tyydyttämistä kuin varsinaista substanssia omaavia, kriittisiä analyysejä urasta tai ylipäänsä mitään sen kummallisempaa kuin kirjamittainen musalehtihaastisartikkeli. Kaikki levyt ovat aina hyviä tai ainakin parhaita mahdollisia olosuhteiden rajoissa; jos joku levy on paska, vastuu ei tietenkään ole bändillä tai sen pääjehulla. Tämä ärsytti jo Lemmy-”oma”elämänkerrassa, jossa miekkonen käsitteli joitakin levyjä läpi yhdellä virkkeellä; Mick Wallin Lemmy – Ace of Spades -elämänkerrassa oli enemmän hampaita, koska se ei ollut virallinen fanituote, mutta siinäkään ei varsinaisesti syväluodattu musaa (paitsi että kaikki Iron Fistin (1982) jälkeen oli paskaa, jos oikein muistan). Stonen tuotanto on laadukasta, mutta tokihan Väntänen olisi voinut antaa monipuolisemman kuvan levyjen heikkouksista (koska niitä on). Kirjassa Janne Joutsenniemi taisi olla kriittisin Coloursia (1990) kohtaan, mutta sekin oli varsin pliisua. Ainakin kritiikintynkä hukkuu kymmeniin muiden bändien muusikoiden ja muiden metallivaikuttajien ylistysvirteen siitä, miten Stone oli parasta koskaan ja miten ällistyttävää oli, että näin hyvä bändi tuli Suomesta.

Kirjan pointtina ei ollut niinkään Stonen tuotannon tai uran syväluotaaminen – jota ainakin itse pitäisin kiinnostavampana kuin kännisekoiluanekdootteja – vaan nostalgiamehustelu. Väntänen sanoo tämän suoraan kirjan alussa: kirjan tekeminen palautti hänet kolmenkymmenen vuoden takaisiin teinivuosiin. Lisäksi, kirjan (helvetin päheä) kansitaide kuvastaa Stonen logon kaiverruksella somistettua pulpettia. Kirjan kohdeyleisö on selvä: Stonea teininä diggailleet nykyiset keski-ikäiset. Kovin universaali kirjan sanoma ei ole.

Kaiken kritiikkini jälkeen palaan aiemmin sanomaani: Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla. Sen kehystarinana kulkee Väntäsen ja Stonen jätkien sauna- & kaljailta Keravalla, ja vaikka kaljoittelu jää aika ohkaiseksi kehikoksi, on sekin enemmän kuin vaikkapa siinä uudessa turhassa Alexi Laiho -kirjassa. Stonen ongelmat eivät ole peräisin Väntäsestä tai kirjasta itsestään, vaan paikoilleen jämähtäneestä genrestä.

Aloituskappale:
Kun Stone löi hevikansan kanveesiin keväällä 1988, sillä oli raskas riffi kummassakin nyrkissä. Tyrmäävä oikea suora pamahti tauluun heti ensimmäisessä erässä, debyyttialbumin avausraidan ensisekunneilla. ”Get Stonedin” pahaenteinen intro tuli silmille kuin uuden ajan sarastus, ja sitten hurahti käytiin niin helvetinmoinen myllytys, että suomihevin paletti meni kerralla uusiksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan. Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta ...

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta

Vaikka olen mukana lukuhaasteessa jo kolmatta vuotta putkeen, en juuri anna lukuhaasteen kohtien vaikuttaa lukemiseni valitsemiseen. Luen mitä luen ja valikoin sitten kohdan, johon se sopii. Tällä kertaa, kuitenkin, kiinnitin huomiota Helmetin lukuhaasteen listauksessa kohtaan ”kirja, joka liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan” ja käsitin, että perkele, en ole lukenut ensimmäisestä maailmansodasta kertovaa romaania pitkään aikaan – ja kun hyllystä löytyy se ultimaatinen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä romaani, miksikäs ei? Erich Maria Remaquen Länsirintamalta ei mitään uutta oli yksi aikansa kiistellyimpiä romaaneja, ainakin Saksassa. Se ilmestyi kymmenen vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen ja vain karvan yli kahdessasadassa sivussa se tiivistää hirmuisen määrän kokemuksia ja mielikuvia sodasta, jonka piti päättää kaikki sodat. Sotilaat ovat vain ihmisiä, jotka haluavat sodan loppuvan; he eivät halua sotia, he eivät halua tappaa, he sympatisoivat (kuten...

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...