Siirry pääsisältöön

Ari Väntänen, Stone


Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia.

Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdootteja menneisyydestä – kännikohellusta, nasevia heittoja ja milloin mitäkin. Näitä kirjoja on tehty jo maailman tovi eikä Stone, kuten sanottua, ole kaukana parhaista tämän genren kirjoista.

Sitä vaivaavat samat ongelmat kuin muitakin virallisia bändihistoriikkeja, mainitun kaavamaisuuden lisäksi. Ensinnäkin, kaikki viralliset bändihistoriikit ovat perustavalla tavalla hampaattomia, pikemminkin PR-höpinää ja fanien tirkistelynhalun tyydyttämistä kuin varsinaista substanssia omaavia, kriittisiä analyysejä urasta tai ylipäänsä mitään sen kummallisempaa kuin kirjamittainen musalehtihaastisartikkeli. Kaikki levyt ovat aina hyviä tai ainakin parhaita mahdollisia olosuhteiden rajoissa; jos joku levy on paska, vastuu ei tietenkään ole bändillä tai sen pääjehulla. Tämä ärsytti jo Lemmy-”oma”elämänkerrassa, jossa miekkonen käsitteli joitakin levyjä läpi yhdellä virkkeellä; Mick Wallin Lemmy – Ace of Spades -elämänkerrassa oli enemmän hampaita, koska se ei ollut virallinen fanituote, mutta siinäkään ei varsinaisesti syväluodattu musaa (paitsi että kaikki Iron Fistin (1982) jälkeen oli paskaa, jos oikein muistan). Stonen tuotanto on laadukasta, mutta tokihan Väntänen olisi voinut antaa monipuolisemman kuvan levyjen heikkouksista (koska niitä on). Kirjassa Janne Joutsenniemi taisi olla kriittisin Coloursia (1990) kohtaan, mutta sekin oli varsin pliisua. Ainakin kritiikintynkä hukkuu kymmeniin muiden bändien muusikoiden ja muiden metallivaikuttajien ylistysvirteen siitä, miten Stone oli parasta koskaan ja miten ällistyttävää oli, että näin hyvä bändi tuli Suomesta.

Kirjan pointtina ei ollut niinkään Stonen tuotannon tai uran syväluotaaminen – jota ainakin itse pitäisin kiinnostavampana kuin kännisekoiluanekdootteja – vaan nostalgiamehustelu. Väntänen sanoo tämän suoraan kirjan alussa: kirjan tekeminen palautti hänet kolmenkymmenen vuoden takaisiin teinivuosiin. Lisäksi, kirjan (helvetin päheä) kansitaide kuvastaa Stonen logon kaiverruksella somistettua pulpettia. Kirjan kohdeyleisö on selvä: Stonea teininä diggailleet nykyiset keski-ikäiset. Kovin universaali kirjan sanoma ei ole.

Kaiken kritiikkini jälkeen palaan aiemmin sanomaani: Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla. Sen kehystarinana kulkee Väntäsen ja Stonen jätkien sauna- & kaljailta Keravalla, ja vaikka kaljoittelu jää aika ohkaiseksi kehikoksi, on sekin enemmän kuin vaikkapa siinä uudessa turhassa Alexi Laiho -kirjassa. Stonen ongelmat eivät ole peräisin Väntäsestä tai kirjasta itsestään, vaan paikoilleen jämähtäneestä genrestä.

Aloituskappale:
Kun Stone löi hevikansan kanveesiin keväällä 1988, sillä oli raskas riffi kummassakin nyrkissä. Tyrmäävä oikea suora pamahti tauluun heti ensimmäisessä erässä, debyyttialbumin avausraidan ensisekunneilla. ”Get Stonedin” pahaenteinen intro tuli silmille kuin uuden ajan sarastus, ja sitten hurahti käytiin niin helvetinmoinen myllytys, että suomihevin paletti meni kerralla uusiksi.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää