Siirry pääsisältöön

Svetlana Aleksijevitš, Tšernobylista nousee rukous


Menin innostumaan aiheesta, joka ei ole aiemmin puhutellut sen kummemmin: HBO:n Chernobyl-minisarja pakotti minut luekaan ja selvittämään kaikkea mahdollista historian rajuimmasta ydinonnettomuudesta. Eniten onnettomuus on kiehtonut kenties juuri sen takia, että tiedän tapahtumasta ja ydinsäteilystä ylipäänsä niin vähän – minisarja toi molemmat helposti lähestyttävällä tavalla esille ilman pahinta amerikkalaiseen viihteeseen kuuluvaa pateettisuutta ja sensaatiohakuisuutta.

Kaikkialla lukemilla sivuilla mainittiin, että kirjallisuusnobelisti Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylista nousee rukous -teos on parhaita aihepiirin opuksia. Olin skeptinen, koska kirjan perusidea kuulostaa yltiötunteilevalta ja nyyhkypornolta: annetaan ihmisten kertoa omin sanoin tapahtumista ja kokemuksistaan. Monet tekijät, etenkin toimittajat, menisivät sieltä mistä aita on matalin ja mehustelisivat kauhuilla ja surulla ja niin edespäin. Onneksi Aleksijevitš ei niin tee.

Tšernobylista nousee rukous ei sisällä (yhtä, johdantomaista lukua lukuun ottamatta) minkäänlaista osallistumista kirjailijalta itseltään, vaan kaikki tarjoillaan lukijalle silminnäkijöiden ja heidän läheistensä sanoin, filtteröimättä ja selittämättä. Periaatteessa kyseessä on muistitietolähdeteos. Vaikka kirja esitetään näin – ja melkein kaikki alaluvut on nimetty ”monologeiksi” – lähestymistapaan sisältyy selvä ongelma: vaikka Aleksijevitš asian kuinka yrittäisi minimoida, hän on kuitenkin teoksen koostaja. Hän on valikoinut haastateltavat, haastatellut heitä ja valikoinut haastatteluista sopivimmat katkelmat. Monissa kohdissa kirjaa huomaa, että Aleksijevitš on haastatellut pamisevia ihmisiä ihan perinteisellä kysymys-vastaus-formaatilla, mutta leikannut pois omat kysymyksenä ja haastattelujen ohjausyritykset. Toistuvasti kirjan aikana Aleksijevitš viittaa siihen, kuinka hän on jutellut tuntikaupalla tai ”pitkään” silminnäkijän kanssa, mutta lukija on saanut ”monologin”, joka on ilmeisesti ollut todellisuudessa keskustelusta riisuttu dialogi.

Mieleeni jäi myös eräs kiinnostava aspekti kirjasta: melkein kaikki haastateltavat puhuivat siitä, kuinka vuonna 1986 elettiin poikkeusoloissa, ikään kuin ”sotaa” tai ”sota-aikaa”. Hyvä on, ydinvoimalalle kuljetettiin paljon sotilaita ja he taittoivat kilometrit sotilaskuljetusajoneuvoilla, mutta ei ydinonnettomuus ole sotatoimi. Jouduin pysähtymään pitkäksi ajaksi tähän rinnastukseen, ja paras keksimäni selitys on se, että haastateltavat henkilöt olivat joko itse eläneet sota-aikana (vuonna 1986 sodan päättymisestä oli vain 41 vuotta) tai heille oli kerrottu niin paljon sota-ajasta, että siitä muodostui ainoa verrokki kollektiiviselle koettelemukselle. Kun koulussa, mediassa/propagandassa ja arkikokemuksessa kerrotaan vain sodasta, sodan kauheudesta ja sotatoimista ylipäänsä, vastoinkäymiset on helppo nähdä suhteessa sotaan, ikään kuin iteraatioina sodan kurimuksesta. Tämä on vain kyökkipsykologiaa, mutta limittyy kuitenkin myös minua ainaisesti kiinnostavaan historiakuvan kehitykseen ja muovautumiseen. Neuvostoliitto, siinä missä nykyinen Venäjäkin, rakentaa paljon ”omantunnonarvoaan”, ”kansallista kokemustaan” ja historiakuvaansa toisen maailmansodan tapahtumille – esimerkiksi nyky-Venäjällä propaganda keskittyy ”fasistien” vastustamiseen, vaikka autoritäärinen Putin on poliittisesti lähempänä fasisteja kuin vaikkapa kommunisteja. (Vaikka pitääkin muistaa, että poliittinen kenttä ei ole puoliympyrä, vaan hevosenkenkä, sillä ääripäät lähentyvät toisiaan.) Kenties siis Neuvostoliitossa tavallisen ”rahvaan” edustajan vastoinkäymisten kokeminen muodostuu suhteessa sodasta kerrottuun, mikä selittäisi jatkuvasta sotarinnastukset.

Ei sillä, Tšernobylista nousee rukous on kuitenkin erinomainen tekele. Ihmiset, jotka saavat kertoa kokemuksistaan ilmeisen vapaamuotoisesti, ovat sympaattisia ja vilpittömän oloisia, mutta samalla monet vaikuttavat hulluilta. ”Ei täällä vakavasti säteilystä saastuneella alueella ole mitään vikaa, vähän hiljaista vain.” Ihmisiä ei sovi syyllistää kohtalosta, mutta valveutuneemman lukijan on vaikea olla irvistelemättä. Herkille lukijoille kirjaa on vaikea suositella – syöpäsairaiden lasten kertomukset ja villiintyneitä (ja säteilymyrkyttyneitä) kotieläimiä ampuvien raivaajien tarinat ovat riipivää luettavaa. Onnettomuudesta kirja ei kerro juuri mitään, mutta sen vaikutuksien kanssa senkin edestä. Lisäksi kirjasta huomaa, että HBO:n minisarjan tekijät ovat selvästi ottaneet tarinoita tai ainakin kohtauksia kirjasta.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää