Brandon Sanderson, The Final Empire

Olen pitänyt hieman taukoa kirjoittamisesta ja siinä sivussa bloggaamisesta – kahden kässärin rinnakkainen työstäminen ja viimeistely vetivät hieman mehuja pois. Samaisen puoliloman aikana otin tehtäväkseni lukea vain hyviä kirjoja, koska koko edeltävä kesä oli kulunut, sattumalta tai ei, heikkojen tai suoranaisesti paskojen teosten kanssa. Halusin myös lukea fantasiaa, hyvää ja riittävän kelvollisesti kirjoitettua ”high fantasya”, jota voisin käyttää eskapistisesti ”aivojen nollaamiseen”. Kokeilin paria eri teosta, mutta ainoa, joka täytti kriteerini ensimmäisen parinkymmenen sivun jälkeen, oli Brandon Sandersonin The Final Empire, Mistborn-trilogian ensimmäinen osa, joka on myös suomennettu äskettäin.

Sanderson, kuten fantasiaa lukevat tietänevät, viimeisteli Robert Jordanin magnum opuksen, The Wheel of Time -sarjan Jordanin kuoleman jälkeen, ja vaikka Sandersonin viimeistelemissä osissa oli ongelmia (kirjailijan vaihtuminen näkyi proosassa), hän hoiti homman kotiin ja kaikki fanit saivat nähdä vähintäänkin massiivisen tarinakokonaisuuden päätöksen. Yksi noista faneista on, kuten monet tietävätkin, minä. The Wheel of Timen loppuun lukemisen jälkeen tarkoituksenani oli pitkään ollut tutustua Sandersonin omaan tuotantoon, mutta kiireiden ja muiden tekosyiden takia viivyttelin – kuten niin monen muunkin paksun fantasiakirja(sarja)n aloittamisen kanssa.

The Final Empire on varsin tavanomainen fantasiateos, muutamalla erolla. Sen juoni on tuttuakin tutumpi kapinointi voittamattomalta vaikuttavaa pahaa hallitsijaa vastaan – mukaan sotketaan tietenkin taikuutta, ennustuksia, teiniromanssia ja toimintakohtauksia, jotka on epäilemättä kirjoitettu D&D-tyylistä roolipelisysteemiä silmällä pitäen. Kliseiden, arkkityypillisten hahmojen ja ennalta-arvattavien juonenkäänteiden lisäksi kirja tarjoaa jotakin omaperäisempää, ainakin verrattaen. Kuten fantasiassa ja muussa spekulatiivisessa fiktiossa, hyviä ideoita ja oivalluksia löytyy useimmin maailmanrakentamisesta ja mielikuvituksellisista keinoista ujuttaa taikuus osaksi tuota maailmaa. Jälleen, Sanderson menee pikemminkin sieltä, missä aita on matalimmillaan, koska proosa on… no, jos ei suoraan huonoa, kaukana häikäisevästä… mutta maailmassa on mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka veivät ainakin osan laiskoille ratkaisuille varatusta huomiostani.

Ensimmäinen kiinnostavampi aspekti Mistbornin maailmassa on metallisuus – enkä tarkoita tällä musiikkityyliä tai siihen liittyvää estetiikkaa. Koko ”viimeinen keisarikunta” pyörii metallin ympärillä: orjatyöläiset työskentelevät kätensä verille sulattamoissa, taikurit käyttävät taikuutensa lähteenä ja polttoaineena tiettyjä metalleja ja niiden seoksia, ja juonen keskiössä on myyttisen ”yhdennentoista metallin” löytäminen ja ymmärtäminen. Koska taikuus kytkeytyy metalleihin, taikurit pystyvät käyttämään kaikkea maailmasta löytyvää metallia hyväkseen – esimerkiksi tietynlaiset taikurit voivat lentää ilman halki heittämällä kolikon maahan ja työntämällä itseään poispäin siitä, toiset voivat vetää itseään metallia kohden jne. Tämä johtaa siihen, että peltihaarniskoihin pukeutuneiden ihmistankkien sijaan monet (kaikki?) sotilaat taistelevat täysin metallittomilla aseilla ja suojavarusteilla. Jälleen, mukava yksityiskohta, jota Sanderson on epäilemättä pyöritellyt pitkään, mutta mielestäni ne kirjalliset ansiot jäävät turhan niukoiksi tällaisten oivallusten rinnalla.

Toinen maailmaan kytkeytyvä asia, jota olisi voinut kenties korostaa enemmänkin, on tuhka ja usva: koko Mistbornin maailma on harmaa taivaalta satavan ja maata peittävän tuhkan johdosta. Usva hiipii kaduille öisin ja monet välttelevät öisin liikkumista, koska he uskovat usvassa liikkuvan hirviöitä, mutta, kuten sarjan nimikin antaa ilmi, asia ei ole niin yksinkertainen. Mistbornin maailman kurjuus, synkkyys ja ahdistavuus ei kuitenkaan välity, ainakaan minulle, kovin kokonaisvaltaisena, sillä tarinan ja juonen fokus on pikemminkin seikkailullisessa koheltamisessa ja heist-juonittelussa kuin painajaismaisessa todellisuudessa elämisessä. Kyllä, kirjailijan täytyy pitää jättää asioita taka-alalle ja ruokkia lukijan mielikuvitusta, mutta kun kirjan pointtina on sorrettujen oikeuksien puolustaminen ja heidän kärsimyksensä vähentäminen, nuo sorretut voisivat olla joskus esilläkin. Koska hahmot, jotka juonittelevat orjien vapauttamista vallankaappauksella, ovat vain harvoin missään yhteydessä noiden orjien kanssa, heidän pyrkimykselleen tulee ylimielinen fiba – kuten kenties kirjan parhaassa kohtauksessa sanotaan, juonittelijat eivät ole sen kummempia kuin inhoamansa aateliset, koska heillä ei ole käsitystä orjien todellisesta elämästä. Ehkä liika keskittyminen orjien kärsimyksiin ja ahdinkoon olisi muuttanut kirjan sävyä vähemmän seikkailulliseen suuntaan ja näin vieraannuttanut osan lukijakunnasta, mene ja tiedä, mutta ainakin minulle se olisi tuonut lukukokemukseen syvyyttä ja todellista tuntua siitä, että maailmanjärjestys on keikahtamassa nurin eikä vain hivenen huojumassa.

Kaikkinensa The Final Empire oli riittävän hyvä. En sanoisi sitä erinomaiseksi tai häikäiseväksi mestariteokseksi, mutta se oli viihdyttävä ja riittävän hyvin kirjoitettu. Aion lukea syksyn/talven aikana trilogian kaksi muutakin osaa, mutta kirjoitan niistä yhden yhteisen blogitekstin.

Periaatteessa kirjalla on kaksi aloituskappaletta, koska jokainen luku alkaa puolivälissä selviävästä lähteestä otetuilla katkelmilla. Laitan molemmat aloituskappaleet alle, koska ne ovat (jenkkiläisittäin) yksivirkkeisiä:

Sometimes I worry that I’m not the hero everyone thinks I am.

SEKÄ

Ash fell from the sky.

P.S. Tiedän, että kirjan kannessa ei lue kirjan nimeä (!), vaan sarjan nimi. Syitä voi yrittää arvailla. Kirja on kuitenkin The Final Empire.