Siirry pääsisältöön

Kauko Röyhkä, Miss Farkku-Suomi


Kauko Röyhkä lienee nykyään kuuluisampi kirjailijana kuin muusikkona, mutta siitä huolimatta miehen tuotanto – niin musiikillinen kuin kirjallinen – on jäänyt minulta paitsioon. Elämässä on vain tietty määrä tunteja, mutta kirjoja merkittävästi enemmän. Poimin kuitenkin Röyhkän vuonna 2003 julkaistun Miss Farkku-Suomi ­-romaanin leffakansipokkaripainoksen kierrätyskeskuksesta eurolla, koska… No, bibliofiiliani on sortiltaan vaikeaa. Joku hetkellinen hämmennys riivasi myös silloin, kun poimin kirjan hyllystäni ja aloin lukea sitä, tietämättä mitä odottaisin.

Miss Farkku-Suomi on kasvutarina teini-ikäisestä, enemmän kuin hivenen kusipäisesti käyttäytyvästä pojasta, Väldestä, joka diggailee rosoista rokkia (Velvet Underground namedropataan keskimäärin kerran luvussa) ja kuolaa luokallaan olevan tytön, Piken, perään. Pike valitaan Miss Farkku-Suomeksi, minkä myötä Välde ei koe enää olevansa samassa sosiaalisessa divarissa ihastuksensa kanssa ja suuntaa ajankäyttönsä itseään vanhemman naisen, Karan, vikittelyyn sekä oman bändin kasaamiseen. Kirjan juonellinen anti ei ole kovin järisyttävä, mutta onneksi sen vahvuudet ovatkin hahmo- ja aikakausikuvauksessa.

Juonisynopsiksesta ei välttämättä saa sellaista kuvaa, mutta minulle tuli romaanista vahva Häräntappoase-fiba: molemmissa kerrotaan rosoisesti ja puhekielisesti (1970- ja 1980-luvuilla eläneen) nuoren päähahmon tuskastelusta aikuisuuden kynnyksellä ja romanttisista koukeroista. Jos Häräntappoase on Romeo ja Julia, Miss Farkku-Suomi kuvaa teiniromanssin sijaan sanomattomaksi jääviä sanoja: Välde on ihastunut Pikeen, mutta ei saa koskaan sanotuksi sitä suoraan ihastuksen kohteelleen, vaan hän kirjoittaa kappaleita, joille hän ulkoistaa tuon sanottavan. Kun sanottava lopulta tulee sanotuksi, asiat loksahtelevat paremmin kohdilleen, mutta tavoittamattomaksi määritellyn tavoittaminen… no, jätetään se kertomatta. Proosa on erinomaista, jos tykkää puhekielisestä nykyproosasta ja miksipä joku ei tykkäisi? Rönsyilevää, rehevää ja konstailematonta.

Proosan lisäksi Miss Farkku-Suomi loistaa etenkin yhdessä, monien varmasti helposti sivuuttamassa aspektissa: Välden kotiolojen vaikeuden kuvauksessa. Ei jää epäselväksi, että Välde häpeilee isätöntä kotiaan, yksiötä, jossa yksinhuoltajaäiti tekee parhaansa elättääkseen teini-ikäisen poikansa. Äidin hahmo on romaanin varrella lähes näkymätön, sillä karkeasti arvioituna 95% koko romaanista tapahtuu kodin ulkopuolella – treenikämpillä, kapakoissa, bileissä jne. – mutta nuo lyhyet väläykset Välden kotioloihin antavat hahmolle paljon lisäsyvyyttä. Laulukamat jäävät hankkimatta, koska äidin on lainattava tonni – asia, johon ei palata kertaakaan, koska Välde kertojana häpeilee sitä niin paljon, että yrittää piilottaa sen lukijaltakin. Yleensä kotikuvaukset ovat vain virkkeen tai kahden mittaisia, muun proosan keskelle upotettuja välähdyksiä, jotka antavat mielikuvan siitä, että Välden alkuperäinen kertomus oli pidempi, kronikkamaisempi, mutta riittämättömän editoinnin takia muutamat jäljelle jääneet äidin repliikit ja toimet näyttävät niin irrallisilta. Tällä en tarkoita sitä, että Röyhkä olisi jättänyt editoinnin puolitiehen (päinvastoin), vaan että hän on onnistunut tuomaan romaaniin metafiktiivisen tason, jolla Miss Farkku-Suomi ei ole Röyhkän (omaelämänkerrallinen?) romaani, vaan Välden päiväkirjamainen kronikka tai vapaamuotoisempi kertomus. Paljon kotiolojen vaikeudesta jää sanomatta, mikä ennestään korostaa harvoja (ja romaanin myötä väheneviä) väläyksiä ja niiden merkitystä.

Miss Farkku-Suomi oli parempi romaani kuin odotin. Sen proosa on sopivan kiinnostavaa, mutta silti sillä on selkeä juoni ja tarina kerrottavanaan eikä kerro vain paneskelusta maaseudulla. Ilmeisesti kirjalle on jatko-osa, mutta en näe mitään syytä sen lukemiselle, koska Miss Farkku-Suomi loppuu ainoalla oikealla tavalla, kun kerrottu tarina saa päätöksensä, joka tuskin on sellainen, jota yksikään kertomuksen avainhahmoista odotti.

Aloituskappale:
- Kaikki muut voi tulla paitsi tuo. (Leffakansipokkari, s. 5)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan. Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta ...

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta

Vaikka olen mukana lukuhaasteessa jo kolmatta vuotta putkeen, en juuri anna lukuhaasteen kohtien vaikuttaa lukemiseni valitsemiseen. Luen mitä luen ja valikoin sitten kohdan, johon se sopii. Tällä kertaa, kuitenkin, kiinnitin huomiota Helmetin lukuhaasteen listauksessa kohtaan ”kirja, joka liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan” ja käsitin, että perkele, en ole lukenut ensimmäisestä maailmansodasta kertovaa romaania pitkään aikaan – ja kun hyllystä löytyy se ultimaatinen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä romaani, miksikäs ei? Erich Maria Remaquen Länsirintamalta ei mitään uutta oli yksi aikansa kiistellyimpiä romaaneja, ainakin Saksassa. Se ilmestyi kymmenen vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen ja vain karvan yli kahdessasadassa sivussa se tiivistää hirmuisen määrän kokemuksia ja mielikuvia sodasta, jonka piti päättää kaikki sodat. Sotilaat ovat vain ihmisiä, jotka haluavat sodan loppuvan; he eivät halua sotia, he eivät halua tappaa, he sympatisoivat (kuten...

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...