Siirry pääsisältöön

Stephen King, The Institute


On taas se aika vuodesta, kun Stephen King ryömii ulos luolastaan, esittelee uuden kirjansa, joka on samanlainen kuin vanhat kirjat, ja fanit huutoäänestävät sen vuoden parhaaksi kauhukirjaksi. Taas, huoh-huoh, miksi vaivaudun? Edellisestä aidosti hyvästä Kingin kirjasta on kulunut jo luoja ties kuinka monta vuotta, mutta täällä sitä taas ollaan, Kingin kirjaa ruotivassa blogitekstissä, jauhaen samoista pulmista ja odottaen uusia lopputuloksia. Mikä se hulluuden määritelmä taas olikaan?

Mutta – ja tässä piilee tekstini yllätyskäänne – The Institute oli yllättävän hyvä. Tai ei ehkä hyvä, mutta jees – yllättävän jees. Se on liian pitkä, sen juonellisessa rakenteessa on erikoisia valintoja, joista en tiedä pitäväni, ja se toistaa samoja King-arkkityyppejä kuin lähes kaikki muutkin hänen kirjansa. Silti, se toimii – ja se toimii paremmin kuin moni muu hänen edellisistä kirjoistaan, jotka olen lukenut harhateille eksyneestä velvollisuudentunnosta.

The Institute kertoo lapsista, jotka kaapataan kodeistaan ja kiikutetaan Mainen (totta kai) perukoilla sijaitsevaan laitokseen, jossa heitä kidutetaan ja tarkkaillaan kuin orwellilaisessa dystopiassa. Miksikö? Koska kaapatuilla lapsilla on erittäin heikko lahja yliluonnollisiin taitoihin, telepatiaan ja telekinesiaan, ja koska Instituutio hyödyntää heitä jollakin salaperäisellä tavalla. Hoh-hoijaa, tiedän, voi kuinka tiedänkin, mutta jos ajatuksesta, että taasko tässä juostaan tätä samaa rataa samoja askelmerkkejä seuraten, pääsee yli, The Institute juoksee tuon saman radan niin hyvin kuin tuo rata on mahdollista kiertää.

Kirjan suurin vahvuus on juurikin Instituutio, koska se ei ole uudenkarhea ja hypertekninen laboratiorio, vaan vuosikymmeniä käytössä ollut, huonosti huollettu ja välinpitämättömästi johdettu sisäoppilaitos. Miljöö itsessään antaa tarinalle paremman oikeutuksen kauhukirjallisuudelle välttämättömälle hahmojen eristämiselle. Lisäksi, kun joukkoon heitetään se, että jokainen sankarihahmojen sana ja teko tallentuu, päähahmot vieraantuvat miljööstäänkin. Kyllä, etenkin päähahmo Luke Ellis on erinomaisen epäuskottava hahmo, kiitos kaikkitietävyyden ja kokonaisvaltaisen nerokkuuden. Luke on kuin pyhimys, joka joutuu limboon nimeltä Insituutio, ja muut lapset ova viattomia enkeleitä, joita demonimaiset ylläpitäjät kiduttavat. Jälleen, King sortuu asettelemaan hahmot joko hyviksiksi tai pahiksiksi ilman ainuttakaan väliinputoajaa.

Kirjan rakenteessa oli myös outo ratkaisu, josta en tiedä pitäväni: kirja ei ala Lukella, vaan työnsä menettäneellä poliisilla, Timillä, joka harhailee Floridasta New Yorkia kohti, mutta pysähtyy Etelä-Carolainaan. Ensimmäisen luvun aikana kuvaillaan sitä, kuinka Tim tekee töitään tuossa yhdessä pikkukylässä ja siinäpä se – paitsi että yhtenä kesäyönä tapahtuu jotain! Johan on cliffhanger, hoh-hoijaa. Tim-luku on irrallinen noin kolmensadan sivun ajan, mutta – SPOILEREITA – kun Luke pakomatkallaan päätyy Timin luo, ”palaset loksahtelevat kohdilleen”, ilmeisesti. Toisaalta, jos tarina ei olisi alkanut Timillä, lopun ”kaikki hyvikset vetävät samaa köyttä” -ratkaisu olisi tuntunut irralliselta, mutta en tiedä, kuinka paljon (jos ollenkaan) ensimmäinen luku helpottaa, koska loppu on niin kliseinen King-lopetus kuin mahdollista.

Kritiikkini jälkeenkin tahdon muistuttaa siitä, että The Institute on parempaa nyky-Kingiä. Se ei ole hyvä, mutta se ei ole huonokaan, mistä jokaisen kriittisemmän King-lukijan pitäisi olla tyytyväinen tätä nykyään.

Ensimmäinen kappale:
Half an hour after Tim Jamieson’s Delta flight was scheduled to leave Tampa for the bright lights and tall buildings of New York, it was still parked at the gate. When a Delta agent and a blond woman with a security badge hanging around her neck entered the cabin, there were unhappy, premonitory murmurings from the packed residents of economy class.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Haruki Murakami, Komtuurin surma

Mikael Junger on kirjoittanut yhden typerimmistä twiiteistä pitkään aikaan. Siinä hän valittelee, kuinka kirjojen ”vakioitu pituus”, noin kolmesataa sivua, on useimmiten liikaa; kuulemma kirjoittajat tuhlaavat kaikkien aikaa, kun eivät tiivistä sanottavaansa alle sataan sivuun. Tiedättekö sen ilmiön, että jos netissä kukaan puhuu lihansyömisen vähentämisestä – saati sitten kasvisyönnistä tai veganismista – vaihtoehtona oman hiilijalanjäljen pienentämiseksi, jostain ilmaantuu (Venäjän hallituksen rahoittamia, kuka ties) nettitrolleja öyhöttämään, että menenpä tästä grillailemaan pekonia diesel-Saabini pakoputkella, ihan näin kiusaksi. No, ihan näin sivistystyksettömien satiaisten kiusaksi luin loppuun Haruki Murakamin Komtuurin surman , jonka sivumäärä on jotain muuta kuin ”vakioitu kolmesataa” tai alle sen. Komtuurin surman pitikin olla kesäprojektini, mutta en silti osannut odottaa millainen urakka sen lukeminen olisi. Pidän Murakamista, kuten toivottavasti kaikki tietävät, m

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor