Siirry pääsisältöön

Stephen King, The Institute


On taas se aika vuodesta, kun Stephen King ryömii ulos luolastaan, esittelee uuden kirjansa, joka on samanlainen kuin vanhat kirjat, ja fanit huutoäänestävät sen vuoden parhaaksi kauhukirjaksi. Taas, huoh-huoh, miksi vaivaudun? Edellisestä aidosti hyvästä Kingin kirjasta on kulunut jo luoja ties kuinka monta vuotta, mutta täällä sitä taas ollaan, Kingin kirjaa ruotivassa blogitekstissä, jauhaen samoista pulmista ja odottaen uusia lopputuloksia. Mikä se hulluuden määritelmä taas olikaan?

Mutta – ja tässä piilee tekstini yllätyskäänne – The Institute oli yllättävän hyvä. Tai ei ehkä hyvä, mutta jees – yllättävän jees. Se on liian pitkä, sen juonellisessa rakenteessa on erikoisia valintoja, joista en tiedä pitäväni, ja se toistaa samoja King-arkkityyppejä kuin lähes kaikki muutkin hänen kirjansa. Silti, se toimii – ja se toimii paremmin kuin moni muu hänen edellisistä kirjoistaan, jotka olen lukenut harhateille eksyneestä velvollisuudentunnosta.

The Institute kertoo lapsista, jotka kaapataan kodeistaan ja kiikutetaan Mainen (totta kai) perukoilla sijaitsevaan laitokseen, jossa heitä kidutetaan ja tarkkaillaan kuin orwellilaisessa dystopiassa. Miksikö? Koska kaapatuilla lapsilla on erittäin heikko lahja yliluonnollisiin taitoihin, telepatiaan ja telekinesiaan, ja koska Instituutio hyödyntää heitä jollakin salaperäisellä tavalla. Hoh-hoijaa, tiedän, voi kuinka tiedänkin, mutta jos ajatuksesta, että taasko tässä juostaan tätä samaa rataa samoja askelmerkkejä seuraten, pääsee yli, The Institute juoksee tuon saman radan niin hyvin kuin tuo rata on mahdollista kiertää.

Kirjan suurin vahvuus on juurikin Instituutio, koska se ei ole uudenkarhea ja hypertekninen laboratiorio, vaan vuosikymmeniä käytössä ollut, huonosti huollettu ja välinpitämättömästi johdettu sisäoppilaitos. Miljöö itsessään antaa tarinalle paremman oikeutuksen kauhukirjallisuudelle välttämättömälle hahmojen eristämiselle. Lisäksi, kun joukkoon heitetään se, että jokainen sankarihahmojen sana ja teko tallentuu, päähahmot vieraantuvat miljööstäänkin. Kyllä, etenkin päähahmo Luke Ellis on erinomaisen epäuskottava hahmo, kiitos kaikkitietävyyden ja kokonaisvaltaisen nerokkuuden. Luke on kuin pyhimys, joka joutuu limboon nimeltä Insituutio, ja muut lapset ova viattomia enkeleitä, joita demonimaiset ylläpitäjät kiduttavat. Jälleen, King sortuu asettelemaan hahmot joko hyviksiksi tai pahiksiksi ilman ainuttakaan väliinputoajaa.

Kirjan rakenteessa oli myös outo ratkaisu, josta en tiedä pitäväni: kirja ei ala Lukella, vaan työnsä menettäneellä poliisilla, Timillä, joka harhailee Floridasta New Yorkia kohti, mutta pysähtyy Etelä-Carolainaan. Ensimmäisen luvun aikana kuvaillaan sitä, kuinka Tim tekee töitään tuossa yhdessä pikkukylässä ja siinäpä se – paitsi että yhtenä kesäyönä tapahtuu jotain! Johan on cliffhanger, hoh-hoijaa. Tim-luku on irrallinen noin kolmensadan sivun ajan, mutta – SPOILEREITA – kun Luke pakomatkallaan päätyy Timin luo, ”palaset loksahtelevat kohdilleen”, ilmeisesti. Toisaalta, jos tarina ei olisi alkanut Timillä, lopun ”kaikki hyvikset vetävät samaa köyttä” -ratkaisu olisi tuntunut irralliselta, mutta en tiedä, kuinka paljon (jos ollenkaan) ensimmäinen luku helpottaa, koska loppu on niin kliseinen King-lopetus kuin mahdollista.

Kritiikkini jälkeenkin tahdon muistuttaa siitä, että The Institute on parempaa nyky-Kingiä. Se ei ole hyvä, mutta se ei ole huonokaan, mistä jokaisen kriittisemmän King-lukijan pitäisi olla tyytyväinen tätä nykyään.

Ensimmäinen kappale:
Half an hour after Tim Jamieson’s Delta flight was scheduled to leave Tampa for the bright lights and tall buildings of New York, it was still parked at the gate. When a Delta agent and a blond woman with a security badge hanging around her neck entered the cabin, there were unhappy, premonitory murmurings from the packed residents of economy class.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan. Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta ...

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta

Vaikka olen mukana lukuhaasteessa jo kolmatta vuotta putkeen, en juuri anna lukuhaasteen kohtien vaikuttaa lukemiseni valitsemiseen. Luen mitä luen ja valikoin sitten kohdan, johon se sopii. Tällä kertaa, kuitenkin, kiinnitin huomiota Helmetin lukuhaasteen listauksessa kohtaan ”kirja, joka liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan” ja käsitin, että perkele, en ole lukenut ensimmäisestä maailmansodasta kertovaa romaania pitkään aikaan – ja kun hyllystä löytyy se ultimaatinen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä romaani, miksikäs ei? Erich Maria Remaquen Länsirintamalta ei mitään uutta oli yksi aikansa kiistellyimpiä romaaneja, ainakin Saksassa. Se ilmestyi kymmenen vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen ja vain karvan yli kahdessasadassa sivussa se tiivistää hirmuisen määrän kokemuksia ja mielikuvia sodasta, jonka piti päättää kaikki sodat. Sotilaat ovat vain ihmisiä, jotka haluavat sodan loppuvan; he eivät halua sotia, he eivät halua tappaa, he sympatisoivat (kuten...

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...