Essee: hyvä kirja ja huono leffa vai hyvä kirja ja hyvä leffa?

Tällä kertaa kirjablogissani on hieman erilainen teksti: pidempi essee, jonka aiheena on kirjojen adaptoiminen elokuvamuotoon. Kimmoke tekstiin syntyi eilen, kun kävin katsomassa uunituoreen IT-elokuvan, joka sujahti välittömästi viiden parhaan Stephen King -filmatisoinnin joukkoon. Elokuvan jälkeen aloin miettiä miksi juuri tämä filmatisointi oli ja on niin hyvä, kun vain kuukausi aiemmin ilmestynyt Musta torni -filmatisointi oli silkkaa kusipaskaa – miksi siis pantata pähkäilyjä itselläni, vaan mikä estää heittämästä niitä kirjallisessa muodossa blogiin? Oma blogi ja tulos- ja tyylivastuu ovat vain itselläni, joten tässä tätä nyt olisi.

Hieman taustaa: ei pitäisi tulla yllätyksenä melkein kenellekään, että Stephen King on minulle kenties tärkein kirjailija – ainakin, kun mittarina käyttää vaikutusta omaan kirjoittamiseeni ja, vähemmän, lukemiseeni. Lukioikäisenä luin Painajaisen (’Salem’s Lot, 1976) ja se oli ihan hyvä, joten päätin lukea lisää Kingiä ja lisää ja lisää. Varsinainen faniuden synty tapahtui toisaalta Musta torni -kirjojen (1982–2004), mutta myös Kirjoittamisesta-kirjoitusopas/elämänkerran (2000) myötä. Pidän edelleen mainittuja teoksia korkeassa asemassa, vaikka – eikä sitä nyt voi oikein kiertää tai kieltää – ne tuskin olisivat nyt luettuna enää läheskään niin hyviä kuin ne tuolloin olivat, koska olen lukijana muuttunut (sanomatta mitään siitä, onko tuo muutos hyvä vai huono asia) maultani toiseen suuntaan. Olen tähän mennessä lukenut melkein kaiken, mitä mr. King on julkaissut, ja luenpa itseasiassa parhaillaankin Bill Hodges -trilogian päätösosaa End of Watch (2016). Ymmärrän nykyään paremmin Kingin kirjallisia heikkouksia, mutta myös vahvuuksia, ja fanilasini ovat vaihtuneet nostalgiansävyisiin laseihin, jotka auttavat sujahtamaan miehen kirjoituksiin poikkeuksellisella vaivattomuudella, vaikka jonkun toisen kirjoittamana sama teos jäisi lukematta. (Esimerkiksi Hodges-trilogian kakkososa, Finders Keepers, 2015, olisi jäänyt lukematta, jos se ei olisi ollut Kingin.) Kingin tuotannon kulmakivinä pidän teoksia Carrie (1974), The Stand (Tukikohta, 1978), Musta torni-sarja, 11/22/63 (2011) sekä, tietenkin, IT (SE, 1985).

Musta torni -elokuva on yksi ennakkoon eniten odottamiani leffoja, sillä kirjasarjan merkitys on ollut minulle niin suuri, mutta myös sen takia, että kirjojen maailma on edelleen uniikki ja kirjojen tunnelma kokemisen arvoinen. Ne voisi saada sovitettua todella hienosti elokuvaksi, mielellään useaksi. Osasin odottaa leffasta floppia jo pelkästään trailerin perusteella, sillä alle kaksiminuuttisessa mainospätkässä ongelmista suurin oli ilmiselvä: en voinut tunnistaa kirjojen maailmaa trailerin harmaasta visuaalisesta ilmeestä. Itse leffassa oli melkein kaikki pielessä, alkaen tarinan fokuksesta, tunnelmasta, maailman ymmärtämisestä, motiiveista, hahmoista… Tärkeitä päähahmoja jätetään pois (Eddie, Susannah ja Oy loistavat poissaoloillaan) ja korvataan tarpeettomilla ja geneerisillä arkkityypeillä (kuka oikeasti välitti Jaken isäpuolesta tai äidistä?). Rolandista tulee supersankari, Mustiin puetusta miehestä keskinkertainen taikuripahis, Purppurakuninkaasta on yksi merkityksetön maininta…  kaikki, mikä teki kirjoista uniikkeja, on riisuttu ja korvattu kuluneimmilla Hollywood-karikatyyreillä. Eikä sovi unohtaa aneemista dialogia ja kaikkia muita elokuvan ongelmia, jotka eivät kumpua lähdemateriaalin kokonaisvaltaisesta väärinymmärtämisestä.

IT sen sijaan ymmärtää lähdemateriaalinsa ja vaikka sekin ottaa suuria vapauksia sovittaakseen tarinan (ensimmäisen puoliskon) elokuvamuotoon, se tekee lähdemateriaalille väkivallan sijaan kunnioitusta. Kirjassa lapset elävät vuotta 1958, elokuvassa 1989 – jo pelkästään tämä vaatii, että tarinaan kajotaan ja että monet -50-luvun lapsille/esiteineille luontevat toimet korvataan -80-luvun lapsille sopivilla jutuilla. Esimerkiksi padon rakentaminen on poistettu, samoin leikekirja, ja niiden tilalla on uimareissu sekä diaprojektori. Muitakin – suurempia – muutoksia on, mutta niitä on tarpeetonta lähteä selittämään, koska A) leffa kannattaa käydä katsomassa eikä kuunnella hölinääni siitä ja B) niillä ei ole sinänsä merkitystä, jos ei halua tehdä tympeää listaa asioista, jotka ovat erilaisia. Dialogi on hersyvää ja näyttelijäsuoritukset, uskoo ken tahtoo, parempia kuin Musta torni -leffassa, vaikka Idris Elban ja Matthew McConaugheyn tilalla on erinomaisen Pennywise-roolin vetävä Bill Skarsgård ja puolentusinaa lapsinäyttelijää, joista tunnetuin (Finn Wolfhard) näyttelee Stranger Things -sarjassa (2016–).

Yksi tärkeimpiä syitä, miksi IT toimii ja Musta torni ei, on lähdemateriaalin ymmärtäminen: molemmat leffat ottavat suuria vapauksia ja pesäeroa kirjoihin, mutta IT haluaa kertoa saman tarinan kuin kirja, mutta elokuvallisessa muodossa ja toiseen aikakauteen sijoitettuna, kun Musta torni ei tiedä mitä se haluaisi saada aikaan. Musta torni yrittää (huonosti) upottaa alle kaksi tuntiseen elokuvaan seitsemän kirjan ja yli 4000 sivun verran materiaalia ja, kuten arvata saattaa, eihän se homma voi toimia: elementtejä poimitaan jokaisesta kirjasta, mutta niistä ei muodosteta hyvää tarinaa, koheesiosta puhumattakaan, ja valinnat herättävät jatkuvasti kysymyksiä siitä, miksi juuri tämä juttu on poimittu tuostakin kirjasta eikä tätä toista. Miksi, esimerkiksi, Callan kylä (tai kylä joka muistuttaa Callaa) on poimittu vitoskirjasta, mutta ne Callan sudet (jotka ovat vitoskirjan nimenä) ei? Miksi Jake eikä Eddie tai Susannah tai Oy, koko ka-tetistä puhumattakaan? Miksi tarinan fokus on Jakessa ja ei, kuten se kirjoissa, Rolandissa – kenen mielestä yksi nykypäivän nupelo on kiinnostavampi kuin ajaton ja iätön, kostoretkeään jatkava revolverimiesritari? Näitä kysymyksiähän riittäisi, ja luulen, että jos ne esittäisi elokuvan ohjanneelle ja käsikirjoittaneelle Nikolaj Arcelille, hän kertoisi päätösten tukeneen pyrkimystä vedota mahdollisimman suureen katsojakuntaan ilman, että kirjasarjasta tarvitsee tehdä elokuvasarjaa.

Siinä on, mielestäni, ongelman juuri: kirjojen tarina halutaan tyrkyttää mahdollisimman monelle vaikka sitten väkisin, ja ilmeisesti Arcel (tuottajineen) on pelännyt niche-yleisön esiinmarssia. Mutta jos halutaan tehdä kaksitoista-tusinassa-fantasiatoimintaleffa, jonka kohdeyleisönä on teinit, ei siihen tarvita Stephen Kingin vuosikymmeniä rakentamaa magnum opusta, jolla on enemmän tekemistä J.R.R. Tolkienin ja Sergio Leonen kuin Suzanne Collinsin tai Veronica Rothin kanssa. Ei 4000+ sivuista tarinakokonaisuutta voi saada sopimaan yhteen elokuvaan, ei mitenkään – kysykää vaikka Peter Jacksonilta, joka teki noin tuhat sivua pitkästä trilogiasta kolme yli kolmetuntista leffaa, ja hyvin tekikin – ja etenkin, kun Loppu-Maailman kiikkuminen kuolleiden ja kuolevien välillä ei välity tai… No, mikään ei välity. Ja vaikka mikään kirjan tärkeistä teemoista ei välittyisikään, elokuva voisi silti olla hyvä, jos se olisi ronskisti ja tietoisesti oma kokonaisuutensa joka on tehty hyvin. Minulle se(kin) olisi riittänyt, uskollisen adaptaation sijaan. Eihän sitä ole tehty hyvin, vaan kirjasarjan faneille elokuva tuntuu, jos ei kunnianloukkaukselta, niin ainakin käsilämpimältä vittuilulta, ja kirjoista mitään tietämätön keskivertokatselija voi sietää leffaa, kenties jopa pitääkin siitä, mutta veikkaisin leffasta pitäneiden olleen melkoisena vähemmistönä loukattuihin faneihin nähden – onhan King kuitenkin yksi maailman tunnetuimpia ja luetuimpia kirjailijoita.

IT, sen sijaan, ei yritä tehdä kauhutarinasta teineille tarkoitettua toimintaleffaa, vaan pitää lähdemateriaalinsa ytimen kasassa, muuttaen vain kosmeettisia yksityiskohtia. Esimerkiksi padonrakennuksen muuttaminen uimahyppykisaksi ja polskutteluksi vedessä ei muuta sitä, miksi kyseinen kohtaus on merkittävä: molemmissa Luuseriklubi syventää ystävyytään yhteisen tekemisen kautta. Sama pätee Pennywisen ilmestymistapoihin, jotka on pistetty täysremonttiin, mutta sekään ei muuta alkuperäistä ideaa siitä, että Pennywise käyttää lasten omia pelkoja heitä vastaan – kohtaukset toimivat pintatasolla hyvin kauhuelokuvan pelottelukohtauksina, mutta myös näkemyksinä päähahmoihin: mitä kertoo se, että Ritchie pelkää pellejä, vaikka on itse porukan pelle, ja niin edelleen?

Olen pohdiskeluissani päätynyt siihen, että IT toimii elokuvana ja adaptaationa, koska se käyttää alkuperäismateriaalia (eikä pelkästään kirjaa, vaan myös vuoden 1990 TV-filmatisointia) ponnahduslautana ja kasvualustana, kun Musta torni näkee kirjat ylitettävänä esteenä. Muotoillakseni ajatuksen toisin: IT rakentaa elokuvana oman identiteettinsä lähdemateriaalin varaan, kun Musta torni repii lähdemateriaalin palasiksi voidakseen rakentaa oman Frankensteinin hirviötä muistuttavan identiteettinsä silvotuista jäänteistä. IT työskentelee lähdemateriaalinsa kanssa, Musta torni omaansa vastaan. Tietenkin on tyystin erilaista tehdä 4000 sivua pitkästä tarinakokonaisuudesta yksi alle kaksituntinen elokuva kuin noin 1400 sivua pitkän tarinan puolikkaasta reilu kaksituntinen leffa, mutta juuri siinä on nähtävissä toinen tärkeä huomio: hyvää elokuvaa (tai kirjaa tai levyä tai mitään taidetta) ei voi tehdä ranskalaisilla viivoilla, listana siitä, mitä pitää saada mahtumaan mukaan ja sitten vain ketjuttaen valikoidut jutut, vaan tapahtumille, hahmoille ja teemoille pitää antaa aikaa kehittyä itsestään. IT antaa Luuseriklubin jäsenille jokaiselle aikaa olla oma hahmonsa, mutta myös olla osa Luuseriklubia, antaen hahmoille näin yhden sijasta useita identiteettejä ja persoonallisuuksia. Musta torni vaatii hahmojaan toimimaan tietyllä tavalla, jotta päästäisiin seuraavaan kohtaukseen. Toisessa tarinankerronta on orgaanista (ärsyttävä sana, mutta menköön) ja luontevaa, kun toisessa pakotettua ja aivan saatanan väkinäistä.

Sivuutan tässä paljon asioita – esimerkiksi dialogin eroista voisi puhua palstatolkulla, mutta lopulta sekin palaisi orgaaninen/pakotettu-jaotteluun – mutta lopputulemana on, että IT on hyvä adaptaatio, yksi parhaista Stephen King -filmatisoinneista, kun Musta torni on yksi surkeimmista (ja kun ottaa huomioon millaista paskaa monet King-filmatisoinnit ovat olleet…). Leffojen elokuvalliset ansiot korreloivat hyvin niiden kykyä (tai sen puutetta) käyttää lähdemateriaaliaan, ja kaikesta näkee, että IT on tehty rakkaudella, kunnioituksella tai ainakin suurella ammattitaidolla, kun Musta torni ei moista kohtelua tekijöiltään ole saanut (vaikka Elba tekeekin ihan hyvän roolisuorituksen). Menkää siis leffateattereihin katsomaan IT ja olkaa kanssani samaa tai toista mieltä, mutta uskon melkein kaikkien yhtyvän näkemykseeni siitä, että IT on hyvä kauhuleffa.