Siirry pääsisältöön

Kazuo Ishiguro, Ole luonani aina


Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen ei ollut kaipaamani sykähdyttävä lukukokemus, mutta jätti paljon hienoja mielikuvia takaraivoon kummittelemaan. Koska kaikki sanovat pääpiirteissään samaa – että Ishiguro on todella monipuolinen kirjailija ja että Ole luonani aina on poikkeuksellisen upea romaani – päätin antaa miekkoselle uuden mahdollisuuden kohtuullisen pian edellisen jälkeen. Yleensä pyrin pitämään taukoa saman kirjailijan teosten lukemisen välillä (paitsi jos minulla on menossa lukuhaaste a’la Sofi Oksanen -haasteeni), mutta koska Haudattu jättiläinen oli niin ristiriitainen ja polarisoiva lukukokemus, minun on puhdistettava ilmaa hiukan itseni ja Ishiguron väliltä. Oikeastaan kysymys, joka kummitteli takaraivossani aloittaessani lukemisen, oli yksinkertainen: onko Ole luonani aina parempi kuin Haudattu jättiläinen?

Lyhyt vastaus: kyllä. Pidempi vastaus: kyllä, todellakin, ehdottomasti.

Ole luonani aina on parhaillaan silloin, kun kirjasta tietää mahdollisimman vähän ennen kuin sitä alkaa lukea. Kirjan tarinaa ei saa tiivistää eikä voikaan ilman, että tulee kertoneeksi liikaa. Tyylin kanssa on vähän sama dilemma, koska periaatteessa kyseessä on rakkauskertomusmainen tarina, mutta ei se ole kuin yksi puoli kirjasta. Kirjan kuvaileminen ilman, että on ylikryptinen tai liian yksityiskohtainen on lähes mahdotonta. Mieleeni tuli toistuvasti yksi ja sama vertailukohta: Karin Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme. Jos toisesta näistä kirjoista pitää, pitää luultavasti myös toisesta.

Yritetään kuitenkin summata tai kuvailla Ole luonani aina ideaa. Kirja kertoo takaumana Kathyn, Ruthin ja Tommyn koukeroisesta ystävyydestä. He kasvavat erikoisessa sisäoppilaitoksessa, jossa heidän luovuuttaan korostetaan ja jotakin piilotellaan. Mysteeri isolla alkukirjaimella ei kuitenkaan ole Mysteeri isolla alkukirjaimella, sillä kertaakaan kirjassa ei tule nyt niin kovin muodikasta twistiä – ”ahaa, hovimestari olikin murhaaja” tai ”miten niin kasvit ovat päättäneet tappaa ihmiset?” – vaan salaisuudesta vihjaillaan vähitellen ja kun se sanotaan suoraan, lukijalla on jo varsin hyvä kuva siitä, mikä tuo paljastus oikein onkaan. Tapa on hyvin samanlainen kuin se, jolla sisäoppilaitoksen lapsia kasvatetaan: mitään ei sanota suoraan, mutta silti salaisuutta ei suoranaisesti peitelläkään.

Kathyn kertomus loikkii kronologisesti, mutta muodostuva kuva on aina selkeä. Tätä on vaikea selittää, mutta tapa, jolla Ishiguro rakentaa kuvausta Kathyn ajasta sisäoppilaitoksesta, on yksinkertaisesti nerokas, koska kronologia on hajotettu, jokainen palanen toimii myös itsenäisesti, vaikka onkin tiiviisti osa tarinakokonaisuutta. Jokainen muistosirpale ja kohtaus menneestä avaa uuden näkökulman romaanin maailmaan. Ainoa valituksenkaltaiseni on se, että turhan usein Ishiguro toistaa (Kathyn suulla, tietenkin) ratkaisua, jossa luku päätyy cliffhanger-tyyliseen ilmaisuun ”Tuo kaikki johtui siitä, mitä tapahtui lammella”. Kerran, kaksi, kymmenenkin olisi ihan kelpoa toimintaa, mutta minusta alkoi tuntua, että tuota samaa kikkaa käytettiin keskimäärin kerran luvussa.

Kuten Haudatun jättiläisen kanssa, Ole luonani aina on kirjoitettu kerrassaan upeasti. Ishiguron proosa on likipitäen täydellistä ja se on suomennettu Helene Bützowin toimesta romaanin ansaitsemalla ammattitaidolla ja tarkkuudella. Kielellisesti kirjassa ei ole mitään vikaa.

Muutenkaan vikaa ei ole paljoa. Muutamia yksittäisratkaisuja voisi toki hioa, mutta eihän siitä mihinkään pääse: Ole luonani aina on erinomainen romaani, kaunis ja koskettava. Ensimmäinen tänä vuonna (joo, vuosi on vielä alussa, mutta silti) lukemani täyden viiden tähden kirja.

Aloituskappaleen kolme ensimmäistä virkkettä (aloituskappale on sivun mittainen niin jätän tällaiseksi tyngäksi) Bützowin suomentamana:
Nimeni on Kathy H. Olen kolmekymmentäyksivuotias ja olen toiminut valvojana yli yksitoista vuotta. Se kuulostaa kieltämättä pitkältä ajalta, mutta minun halutaan jatkavan vielä kahdeksan kuukautta eli tämän vuoden loppuun. Silloin tulee melkein kaksitoista vuotta täyteen. (Leffakansipokkaripainos, s.11.)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan. Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta ...

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta

Vaikka olen mukana lukuhaasteessa jo kolmatta vuotta putkeen, en juuri anna lukuhaasteen kohtien vaikuttaa lukemiseni valitsemiseen. Luen mitä luen ja valikoin sitten kohdan, johon se sopii. Tällä kertaa, kuitenkin, kiinnitin huomiota Helmetin lukuhaasteen listauksessa kohtaan ”kirja, joka liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan” ja käsitin, että perkele, en ole lukenut ensimmäisestä maailmansodasta kertovaa romaania pitkään aikaan – ja kun hyllystä löytyy se ultimaatinen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä romaani, miksikäs ei? Erich Maria Remaquen Länsirintamalta ei mitään uutta oli yksi aikansa kiistellyimpiä romaaneja, ainakin Saksassa. Se ilmestyi kymmenen vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen ja vain karvan yli kahdessasadassa sivussa se tiivistää hirmuisen määrän kokemuksia ja mielikuvia sodasta, jonka piti päättää kaikki sodat. Sotilaat ovat vain ihmisiä, jotka haluavat sodan loppuvan; he eivät halua sotia, he eivät halua tappaa, he sympatisoivat (kuten...

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...