Siirry pääsisältöön

Kazuo Ishiguro, Ole luonani aina


Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen ei ollut kaipaamani sykähdyttävä lukukokemus, mutta jätti paljon hienoja mielikuvia takaraivoon kummittelemaan. Koska kaikki sanovat pääpiirteissään samaa – että Ishiguro on todella monipuolinen kirjailija ja että Ole luonani aina on poikkeuksellisen upea romaani – päätin antaa miekkoselle uuden mahdollisuuden kohtuullisen pian edellisen jälkeen. Yleensä pyrin pitämään taukoa saman kirjailijan teosten lukemisen välillä (paitsi jos minulla on menossa lukuhaaste a’la Sofi Oksanen -haasteeni), mutta koska Haudattu jättiläinen oli niin ristiriitainen ja polarisoiva lukukokemus, minun on puhdistettava ilmaa hiukan itseni ja Ishiguron väliltä. Oikeastaan kysymys, joka kummitteli takaraivossani aloittaessani lukemisen, oli yksinkertainen: onko Ole luonani aina parempi kuin Haudattu jättiläinen?

Lyhyt vastaus: kyllä. Pidempi vastaus: kyllä, todellakin, ehdottomasti.

Ole luonani aina on parhaillaan silloin, kun kirjasta tietää mahdollisimman vähän ennen kuin sitä alkaa lukea. Kirjan tarinaa ei saa tiivistää eikä voikaan ilman, että tulee kertoneeksi liikaa. Tyylin kanssa on vähän sama dilemma, koska periaatteessa kyseessä on rakkauskertomusmainen tarina, mutta ei se ole kuin yksi puoli kirjasta. Kirjan kuvaileminen ilman, että on ylikryptinen tai liian yksityiskohtainen on lähes mahdotonta. Mieleeni tuli toistuvasti yksi ja sama vertailukohta: Karin Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme. Jos toisesta näistä kirjoista pitää, pitää luultavasti myös toisesta.

Yritetään kuitenkin summata tai kuvailla Ole luonani aina ideaa. Kirja kertoo takaumana Kathyn, Ruthin ja Tommyn koukeroisesta ystävyydestä. He kasvavat erikoisessa sisäoppilaitoksessa, jossa heidän luovuuttaan korostetaan ja jotakin piilotellaan. Mysteeri isolla alkukirjaimella ei kuitenkaan ole Mysteeri isolla alkukirjaimella, sillä kertaakaan kirjassa ei tule nyt niin kovin muodikasta twistiä – ”ahaa, hovimestari olikin murhaaja” tai ”miten niin kasvit ovat päättäneet tappaa ihmiset?” – vaan salaisuudesta vihjaillaan vähitellen ja kun se sanotaan suoraan, lukijalla on jo varsin hyvä kuva siitä, mikä tuo paljastus oikein onkaan. Tapa on hyvin samanlainen kuin se, jolla sisäoppilaitoksen lapsia kasvatetaan: mitään ei sanota suoraan, mutta silti salaisuutta ei suoranaisesti peitelläkään.

Kathyn kertomus loikkii kronologisesti, mutta muodostuva kuva on aina selkeä. Tätä on vaikea selittää, mutta tapa, jolla Ishiguro rakentaa kuvausta Kathyn ajasta sisäoppilaitoksesta, on yksinkertaisesti nerokas, koska kronologia on hajotettu, jokainen palanen toimii myös itsenäisesti, vaikka onkin tiiviisti osa tarinakokonaisuutta. Jokainen muistosirpale ja kohtaus menneestä avaa uuden näkökulman romaanin maailmaan. Ainoa valituksenkaltaiseni on se, että turhan usein Ishiguro toistaa (Kathyn suulla, tietenkin) ratkaisua, jossa luku päätyy cliffhanger-tyyliseen ilmaisuun ”Tuo kaikki johtui siitä, mitä tapahtui lammella”. Kerran, kaksi, kymmenenkin olisi ihan kelpoa toimintaa, mutta minusta alkoi tuntua, että tuota samaa kikkaa käytettiin keskimäärin kerran luvussa.

Kuten Haudatun jättiläisen kanssa, Ole luonani aina on kirjoitettu kerrassaan upeasti. Ishiguron proosa on likipitäen täydellistä ja se on suomennettu Helene Bützowin toimesta romaanin ansaitsemalla ammattitaidolla ja tarkkuudella. Kielellisesti kirjassa ei ole mitään vikaa.

Muutenkaan vikaa ei ole paljoa. Muutamia yksittäisratkaisuja voisi toki hioa, mutta eihän siitä mihinkään pääse: Ole luonani aina on erinomainen romaani, kaunis ja koskettava. Ensimmäinen tänä vuonna (joo, vuosi on vielä alussa, mutta silti) lukemani täyden viiden tähden kirja.

Aloituskappaleen kolme ensimmäistä virkkettä (aloituskappale on sivun mittainen niin jätän tällaiseksi tyngäksi) Bützowin suomentamana:
Nimeni on Kathy H. Olen kolmekymmentäyksivuotias ja olen toiminut valvojana yli yksitoista vuotta. Se kuulostaa kieltämättä pitkältä ajalta, mutta minun halutaan jatkavan vielä kahdeksan kuukautta eli tämän vuoden loppuun. Silloin tulee melkein kaksitoista vuotta täyteen. (Leffakansipokkaripainos, s.11.)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor

Haruki Murakami, Komtuurin surma

Mikael Junger on kirjoittanut yhden typerimmistä twiiteistä pitkään aikaan. Siinä hän valittelee, kuinka kirjojen ”vakioitu pituus”, noin kolmesataa sivua, on useimmiten liikaa; kuulemma kirjoittajat tuhlaavat kaikkien aikaa, kun eivät tiivistä sanottavaansa alle sataan sivuun. Tiedättekö sen ilmiön, että jos netissä kukaan puhuu lihansyömisen vähentämisestä – saati sitten kasvisyönnistä tai veganismista – vaihtoehtona oman hiilijalanjäljen pienentämiseksi, jostain ilmaantuu (Venäjän hallituksen rahoittamia, kuka ties) nettitrolleja öyhöttämään, että menenpä tästä grillailemaan pekonia diesel-Saabini pakoputkella, ihan näin kiusaksi. No, ihan näin sivistystyksettömien satiaisten kiusaksi luin loppuun Haruki Murakamin Komtuurin surman , jonka sivumäärä on jotain muuta kuin ”vakioitu kolmesataa” tai alle sen. Komtuurin surman pitikin olla kesäprojektini, mutta en silti osannut odottaa millainen urakka sen lukeminen olisi. Pidän Murakamista, kuten toivottavasti kaikki tietävät, m

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe