Sven Lindqvist, Tavoitteena kansanmurha

Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden.

Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin edukkaasti miekkosen Tavoitteena kansanmurha -artikkelikokoelma, jonka toki otin talteen ja luin eilen loppuun.

Tavoitteena kansanmurha on varsin tyypillinen ”ja tässä ne loput tekstit” -kokoelma, jollaisia kirjailijoiden uran loppuessa tupataan julkaisemaan. Tämä ei ole välttämättä kritiikki, koska moiset kirjat voivat olla erinomaisen valaisevia, pikkuisia informaatio-/kirjoitussirpaleita, joilla voi sanoa jotakin sellaista, mikä ei sovi oikein mihinkään valmiiseen kirja-aihioon. Valitettavasti Tavoitteena kansanmurha ei ole erityisen kiinnostava kokoelma artikkeleja, sillä valtaosa teksteistä on käytännössä kirjallisuuskritiikkejä; aiheet liikkuvat samankaltaisissa ympäristöissä kuin Lindqvistin myöhäisemmät kirjat. Kirjan pisin teksti on nelikymmensivuinen Pommikoneunelma, joka on yksinkertaisuudessaan muutaman tuoreemman brittiläisen toisen maailmansodan (brittiläisiä) pommituksia käsitelleiden tutkijoiden teosten argumenttien kritiikkiä ja kiistämistä. Okei, Lindqvist ihan selvästi tietää mistä hän puhuu ja hän kirjoittaa edelleen hyvin, mutta teksti on liian pitkä ja jos olisin lukenut hänen kirjansa pommituksista, luultavasti tietäisin jo kaikki hänen pointtinsa. Tavoitteena kansanmurha tuntuu siis pitkälti toistolta, jo aiemmin pariin otteeseen tehtyjen pointtien kertaamiselta; jälleen, en ole lukenut kaikkea Lindqvistin kirjoittamaa, mutta silti kirja tuntui kertaukselta ja se ei kerro hyvää.

Mutta teksti on oivallista – Lindqvist on hyvä kirjoittaja ja suomentaja (Heikki Salojärvi) on tehnyt oivallista työtä kirjan kanssa. Sieltä-täältä kirjasta löytyy hyviä one-liner-tyylisiä oivalluksia, nasevia heittoja. Esimerkiksi artikkeli ”Oikeudenmukaisuuden lempeä mahti” päättyy näihin kahteen virkkeeseen: ”Julmuuksia ovat tehneet, puolustelleet, palkinneet ja ylistäneet eivät vain historian roistot, vaan myös sen sankarit ja voittajat. Ketään ei voi edeltä käsin julistaa syyttömäksi, ei edes niitä kansoja, niitä hallitsemistapoja ja niitä ideologioita, jotka ovat meille läheisimpiä.” (s. 41) Erittäin arvokas pointti, joka on kirjoitettu hyvin ja tavalla, joka on älykäs mutta silti helposti ymmärrettävä.

Hyvästä proosasta huolimatta kirja on heikko kokonaisuus. Monet artikkeleista vaikuttavat tarpeettomilta ja ylipitkiltä (vaikka olisivat vain muutaman sivun mittaisia), useita kertaa jankattuja pointteja alleviivataan lisää ja niin edelleen. Muutamat teksteistä, etenkin kirjan päättävä nimikkoartikkeli ja Hyvinvointi pysäytti steriloinnit, ovat hyviä tai erinomaisia, mutta kokonaisuutena kirja on pienoinen pettymys.

Aloitusvirkettä en laita, koska kirja on artikkelikokoelma.