Siirry pääsisältöön

Philip Roth, The Anatomy Lesson

Philip Rothin Zuckerman-sarjan kirjojen kaksi ensimmäistä tekelettä olivat laadultaan jossain hyvän ja erinomaisen välillä, mutta niiden kiinnostavuuden pukeminen sanoiksi on vaikeaa. Tarinallisesti niissä ei tapahdu käytännössä mitään ja teemojen bongailu ja rinnastusten tunnistaminen ovat iso osa (teko)taiteellisten kirjojen hupia, minkä takia yritän välttää niiden liiallista paapomista blogiteksteissäni. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa Zuckerman tutustui kuuluisaan kirjailijaan (Haamukirjailija) ja julkaisi menestyksekkään kirjan, joka herätti paljon antipatiaa (Väärinymmärretty mies eli Zuckerman Unbound); teosten kantavana teemana oli, kirjailijan ja yleisön välisen vuorovaikutuksen sekä metafiktion lisäksi, tapa, jolla juutalainen ”saa” kuvata juutalaisia. Sarjan kolmas kirja, The Anatomy Lesson, (suomeksi Anatomian oppitunti), jatkaa suoraan Zuckerman Unboundista, kelaten muutaman vuoden verran eteenpäin, mutta dilemma on edelleen hyvin samankaltainen: Zuckermanin menestyksekäs kirja on edelleen julkisen keskustelun riepoteltavana ja hänen tapaansa kirjoittaa juutalaisista syytetään epäreiluksi ja koko kirja on vain hentoisesti piiloteltua pornoa.

Zuckerman-kirjat eivät ole mitään, jos eivät metafiktiivisiä: Zuckerman on Roth ja Roth on Zuckerman, mutta ei tietenkään ole. Zuckermanin läpimurtokirja saa niskoilleen syytökset tismalleen samanlaisista asioista kuin Rothin läpimurtoromaani Portnoyn tauti (Portnoy’s Complaint, 1969), joka on minulta vielä lukematta (joskin hyllyssä odottamassa). The Anatomy Lessonin punainen lanka, jota joku kutsuisi juoneksi, on Zuckermanin rimpuilu etenkin muilta juutalaisilta hänen päälleen syljettyä kritiikkiä kohtaan, krooninen niskahartiajumi ja writer’s block sekä, kaiken taustalla vaikuttavana tekijänä, vanhempien kuolemat petettyinä ja murtuneina Nathanin ”hävyttömyydestä” ja ”räävittömyydestä” sekä erakoituminen muusta suvusta. Nathan yrittää paikata, kuten kirjan ensimmäinen virke kertoo, ongelmalliseksi jäänyttä äitisuhdettaan useilla rinnakkaisilla suhteilla. Kroonisen kivun kanssa eläminen rinnastuu kirjailijan maailmantuskaan eli kuinka häntä ei ymmärretä eikä halutakaan ymmärtää, mutta siinä samalla Zuckerman ymmärtää ihmisiä tahtomattaan tai, kipuaan projisoidakseen, tarkoituksellisesti väärin. Hän maalaa toisesta juutalaiskirjailijasta kuvan arkkivihollisenaan, mutta kun hän kohtaa (puhelun välityksellä) Milton Appelin, tämä on erittäin asiallinen ja kohtelias, kaikkea muuta kuin suu vaahdossa räyhäävä, monisivuisia monologeja suoltava Zuckerman. Zuckermanin tarinankaari, joka on (kuten sanottua) jatkumoa edellisestä romaanista, tekee hänestä enemmän ja enemmän sellaisen hahmon, jollaisena kriittinen lukijakunta hänen kirjansa perusteella näkee. Samalla hän myös rimpuilee ”kohtaloaan” vastaan ja päättää luopua kirjailijan urastaan, palata nelikymppisenä kouluun ja opiskelevansa lääkäriksi, koska ainakaan lääkärien ei tarvitse sietää kokonaisvaltaista pilkkaa; tämä on hänen tapansa hyvittää kohukirjan aiheuttama mielipaha.

Kokonaisuutena, kuitenkin, The Anatomy Lesson ei ole niin hyvä kuin kaksi edellistä Zuckerman-kirjaa. Tämä johtuu varmasti osin lukuprosessistani, joka katkeili kiireiden ja milloin minkäkin tekosyyn takia. (Tulin kuunnelleeksi yli tuhatsivuisen Harry Potterin alle kahteen viikkoon… hups!) Kaksi edellistä Zuckerman-kirjaa olivat intensiivisiä lukukokemuksia ja muistan ahmineeni Haamukirjailijan käytännössä yhdeltä istumalta, mutta The Anatomy Lesson roikkui mukana melkein kuukauden. Kenties, toisessa maailmassa, jossa olisin kyennyt paneutumaan kirjaan kunnolla, olisin pitänyt siitä enemmän, mutta nykyisenkaltaisessa, epätäydellisessä todellisuudessa se jäi mieleeni Zuckerman-sarjan tähän mennessä heikoimpana tekeleenä. Osaltaan syy on varmasti myös siinä, ettei kirja tuo mitenkään erityisesti uutta tai lisää Zuckerman-kirjojen tarinaan ja maailmaan: se käsittelee liki-identtisiä teemoja (joskin toisella tavalla) Zuckerman Unboundin kanssa, mikä tekee siitä enemmän jatko-osan kuin Zuckerman Unbound oli Haamukirjailijalle. Yhtä kaikki, kyseessä on hyvä kirja – ei erinomainen, mutta hyvä kuitenkin. Jatkan Zuckerman-kirjojen lukemista myöhemmin, mutta nyt minun on ahmittava jotakin aivan muuta.

Aloituskappaleen aloitus englanniksi, koska luin kirjan alkukielellään:
When he is sick, every man wants his mother; if she’s not around, other women must do. Zuckerman was making do with four other women. He’d never had so many women at one time, or so many doctors, or drunk so much vodka, or done so little work, or known despair of such wild proportions. Yet he didn’t seem to have a disease that anybody could take seriously. Only the pain – in his neck, arms, and shoulders, pain that made it difficult to walk for more than a few city blocks or even to stand very long in one place. Just having a neck, arms, and shoulders was like carrying another person around. […]

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan. Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta ...

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta

Vaikka olen mukana lukuhaasteessa jo kolmatta vuotta putkeen, en juuri anna lukuhaasteen kohtien vaikuttaa lukemiseni valitsemiseen. Luen mitä luen ja valikoin sitten kohdan, johon se sopii. Tällä kertaa, kuitenkin, kiinnitin huomiota Helmetin lukuhaasteen listauksessa kohtaan ”kirja, joka liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan” ja käsitin, että perkele, en ole lukenut ensimmäisestä maailmansodasta kertovaa romaania pitkään aikaan – ja kun hyllystä löytyy se ultimaatinen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä romaani, miksikäs ei? Erich Maria Remaquen Länsirintamalta ei mitään uutta oli yksi aikansa kiistellyimpiä romaaneja, ainakin Saksassa. Se ilmestyi kymmenen vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen ja vain karvan yli kahdessasadassa sivussa se tiivistää hirmuisen määrän kokemuksia ja mielikuvia sodasta, jonka piti päättää kaikki sodat. Sotilaat ovat vain ihmisiä, jotka haluavat sodan loppuvan; he eivät halua sotia, he eivät halua tappaa, he sympatisoivat (kuten...

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...