Risto Isomäki on niitä kirjailijanimiä, jotka tulevat
säännöllisesti vastaan, mutta joiden tuotantoon paneutumista olen välttänyt,
kiitos jatkuvasti takaraivossa jäätävän pelon siitä, että mitä jos tekijän aikaansaannokset
ovat hypestä huolimatta paskaa. Fanitan Isomäkeä siinä, että hän on ollut Suomen
kokoisessa maassa tärkeitä ja varhaisia ääniä varoittelemassa
ilmastonmuutoksesta; lisäksi hän on popularisoinut erilaisia tieteen lajeja mukauttamalla
niitä romaaniensa aiheiksi. Lopulta valikoin ensikontaktini hänen tuotantoonsa
kahdesta vaihtoehdosta: uudesta Viiden meren kansasta, joka rakentaa kertomuksen
Suomenniemen asukkaiden vuosituhansista arkeologian ja historian keinoin, sekä klassikoksi
(ja aikoinaan Finlandia-ehdokkaaksi!) nimetystä Sarasvatin hiekasta. Päädyin
aloittamaan ns. alusta eli Sarasvatin hiekasta, koska kuulemma se on sitä
parempaa suomalaista jännärikirjallisuutta.
Jos Sarasvatin hiekkaa todella on parempaa suomalaista
jännärikirjallisuutta, peli on menetetty. Kirjaa mainostetaan ”ekotrillerilleriksi”,
mutta se on vain vaivoin romaani, trilleristä puhumattakaan. Ei, se on
skenaario, jossa onttojen nimien (joita ilmeisesti pitäisi hahmoiksi kutsua)
tehtävänä on välittää lukijalle skenaarion erilaiset ulottuvuudet. ”Hahmot” höpisevät
pitkäpiimäisesti kaikki mahdolliset tieteelliset selitykset ”jännittäville”
ilmiöille, jotka yhdessä muodostavat koko kirjan… Ei, kieltäydyn puhumasta
juonesta tai tarinasta, koska se ei ole kumpaakaan. Se on skenaario, jossa
juonen ja tarinan pitäisi tapahtua. Tapahtumia ei ole – jos yhtä piinallisen
kömpelöä romanttista ”sivujuonta” (voiko olla sivujuonta, jos ei ole edes pääjuonta?),
neljää edes puolittain jännäriin sopivaa kohtausta ja noin kahtakymmentäkuutta tuhatta
exposition dump -dialogia ei lasketa. Ei jää epäselväksi, etteikö Isomäki olisi
tehnyt paljoa taustatyötä ja uskoisi luomaansa skenaariota mahdolliseksi, mutta
kun skenaario ei riitä, ainakaan minulle.
”Hei, mulla on tämmöinen romaani, jonka maailmassa Atlantis
on Intian rannikolla! Ja mannerjäät on onttoja! Ydinvoima on myös pahaa!”
”Joo, ihan hyvältä – joskin aika saarnaavalta – kuulostaa.
Mistä se kertoo?”
”Justhan mä sanoin.”
”Niin niin, mutta mitä siinä tapahtuu?”
”No se Atlantis löydetään. Ja selitetään Platon-lainauksilla,
että siellä se on aina ollut. Sitten ne mannerjäiden sisään kadonneet vedet
löydetään. Maailmanloppuskenaario, tiiätkö!”
Ja niin edelleen, ja niin edelleen.
Sitten, kun kirjassa jossain välissä tapahtuu jotain
juonellista, se on niin väkinäistä, tarpeetonta ja ajoittain lapsellisen naiiviakin,
että myönnän hävenneeni sitä kuin se olisi oma vanha novellini. Okei, ne neljä
jännärikohtausta olivat ihan meneviä – hömelöllä ja jämäsanojen täyttämällä (kaikki
on ”melko” jotain jne.) proosalla kirjoitettuja, mutta ainakin ne ovat jotakin
muuta kuin (pseudo?)tieteellistä pamisemista. Käsi ylös kaikki, joiden mielestä
on uskottavaa, että kun tiedemiehet esittelevät maailmalle todisteet
ilmastonmuutoksesta ja sen akuutisti tuhoisista vaikutuksista, että rahaa
vastatoimiin löytyy sormia napauttamalla? Että kaikki päättäjät vain hyppäävät
tiedemiesten (tai, siis, noin viiden tiedemiehen) kelkkaan ja alkavat syytää
rahaa ilmastonmuutoksen hidastustoimiin? Sitähän minäkin. Entäs tilanne, jossa
yksi tiedemies soittaa Venäjän presidentille, selittää akuutin ydintuhon
mahdollisuuden, minkä seurauksena em. presidentti uhkaa sodalla koko
Eurooppaa, jos rannikoiden tuntumaan jää ainuttakaan aktiivista
ydinvoimalaa? Missä sienissä pitää olla, että tätä pitää edes puolittain
uskottavana? Mä haluan niitä kans, nimittäin – alkaisivat omatkin romaani-ideat
vaikuttaa hyviltä. Ydinvoimavastaisuus menee myös enemmän kuin vähän saarnaavan
puolelle.
Haluaisin tykätä Sarasvatin hiekasta, koska haluaisin tykätä
suomalaisesta jännärikirjallisuudesta. Romaani on yksinkertaisesti niin
luokattoman kömpelösti toteutettu – oli kyseessä proosa, juoni (ja sen puute),
tarina (ja sen puute), hahmot (ja niiden puute) tai mikä tahansa muu aspekti –
etten voi edes vahvalla kotiinpäin vetämisellä sanoa Sarasvatin hiekkaa miksikään
muuksi kuin huonoksi kirjaksi. Ehkä se ei ole huonoin tänäkään vuonna lukemani
romaani, mutta aika lähellä kyseistä titteliä se on.
Aloituskappale jää kirjoittamatta, koska kuuntelin romaanin
äänikirjamuodossa.
Kommentit
Lähetä kommentti