Ai niin!

Kirjeet ovat tänä maailman aikana katoava luonnonvara, kiitos pikaviestipalveluiden ja ihmiselon korostuneen kiireellisuuden. Kenellä on tätä nykyään aikaa kirjoittaa fyysinen kirje (käsin tai, kauhistuksen kauhistus, kirjoituskoneella) ja lähettää se toiselle postitse, odottaa vastausta määrittelemättömän pitkä aika ja yrittää sitten vielä muistaa mitä itse on tullut kirjoitettua? Eikö ole paljon helpompaa laitta hymiöiden täyttämä viesti WhatsAppissa tai Facebookin viestipalvelussa, ottaa tällä tavalla yhteys kehen tahansa koska tahansa? Monille jopa sähköposti tuntuu vanhanaikaiselta kanavalta, koska siinä yhä lähetellään kirjeitä ja vastaaminen ei ole yhtä välitöntä, ilmeisesti. Tätä kaikkea vasten Paul Austerin ja nobelisti J. M. Coetzeen (yksi nobelisti lisää pois listasta) kirjeenvaihto on kiinnostavaa luettavaa, niin kirjallisilta kuin antropologisilta ansioiltaan. Kahden vanhan/vanhenevan miehen hidas kirjeenvaihto neljän vuoden ajalta on muodoiltaan ja tyyliltään niin ...

Juu, tiedän, tiedän, on kulunut jo melkoinen tovi edellisestä blogitekstistä. On ollut kiireitä, ymmärräthän? Muuan isompi Proggis on kalkkiviivoillaan ja olen käyttänyt lähes kaiken edes etäisesti kelvollisen liikenevän aikani sen edistämiseksi, joten ns. arki- ja hupilukeminen ovat kärsineet. Lisäksi olen viime aikoina lukenut huvikseni aktiivisemmin toista, 800-sivuista historiallista romaania, joka ei ole kevyttä metroluettavaa, ja koska aikaa lukemiselle on ollut liian vähän, tämä(kin) näkyy blogin päivityshitaudessa. 500 & 1 -blogin tilanne on vielä karumpi… huoh. No, niin tai näin, kuulin kenties kuukausi, ehkä puolitoista takaperin uunituoreesta historiallisesta tiedekirjasta, joka myi itsensä minulle jo pelkällä otsikollaan: Historiantutkimuksen etiikka . Okei, ei ehkä se kaikkein myyvin otsikko, mutta aihe, jota pidän erittäin kiinnostavana sekä tärkeänä; tähän päälle vielä se, että kirjan toimittajien joukossa on kaksi suuresti arvostamaani suomalaista tutkijaa se...

Sofi Oksanen -haasteeni jatkuu Baby Janen muodossa. Valjun vaikutelman tehneen Stalinin lehmien jälkeen toivon, että Baby Janessa olisi fiksattu monia tai ainakin joitakin suurimmista ongelmista esikoisen kanssa eli etenkin, että jokaiseen ilmansuuntaan rönsyilevä tarina olisi saatu fokusoitua yhteen tarinalinjaan ja pääteemaan. Proosassa ei ollut mitään vikaa alun alkaenkaan, joten siihen ei tarvitse muutoksia juuri tehdä, mutta kunhan tarinankerronnan konstit olisivat paremmin hallussa… Monessa asiassa Baby Jane on parempi kirja kuin Stalinin lehmät : se keskittyy yhteen päähahmoon, yhteen pääteemaan, yhteen tarinalinjaan – joka on hyvin samankaltainen kuin esikoisen kiinnostavin osuus (syömishäiriökuvaukset) – ja sivumääräkin on pudonnut alle puoleen esikoisen melkein viidestäsadasta sivusta. Baby Jane fokusoituu päähahmoon, hänen paniikkihäiriöiseen tyttöystäväänsä Pikiin, tämän taloudenhoitajaystävään Bossaan ja heidän jonkinsorttiseen triangelidraamaansa. Päähahmo (jo...

Melkoinen kolmikko, eikö niin? Stephen King, modernin kauhun suurin ja myyvin nimi; yhden kaikkien aikojen parhaista scifikirjoista kirjoittanut Dan Simmons; sekä Tulen ja jään laulut -kirjasarjan raapustanut, tämän hetken kuumin nimi fantasiassa, George R. R. Martin. Kuinka mikään, mitä nämä kolme kirjoittavat, voi olla mitään muuta kuin nerokasta? Otetaanpa saman tien kierroksia alaspäin, sillä kyseessä ei ole mikään spefikirjallisuuden superbändi, vaan novellikokoelma vuodelta 1988: Dark Visions sisältää kolme novellia Kingiltä, kolme Simmonsilta ja yhden pienoisromaanin Martinilta. Käydään kolmikon tekstit läpi samassa järjestyksessä kuin kirjassakin eli nimekkäimmästä tuntemattomimpaan (ilmestymisen aikoihin, tietenkin). Kingin kolme tarinaa ovat juuri niin tyypillisiä Kingin novelleja kuin olettaa saattaakin. The Reploids on lyhyt ajatusleikki rinnakkaismaailmoista, Sneakers tarina kummittelevasta paskahuussista sekä Dedication fokusoituu äidin haluun tehdä kaikki lap...

Minulla on yksi bucket list -tyylinen tavoite: lukea jokaiselta kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaneelta vähintään yksi kirja, jos vain kielipääni riittää (eli kirjoja on käännetty suomeksi ja/tai englanniksi). En pyri tavoitteeseeni tällä hetkellä mitenkään järin aktiivisesti, mutta vähitellen, kirjailija kerrallaan; pika-arvion mukaan olen tähän mennessä lukenut noin kymmentä eri nobelistia eli urakkaa on vielä jäljellä. Yasunari Kawabata sai palkinnon 1968 ja hänen pääteoksenaan pidetään 1930-luvulla kirjoitettua Lumen maata , joka oli, takakansitekstin mukaan, ensimmäinen suomennettu japanilainen romaani – joskin suomennos on tehty englannin- ja saksankielisten käännösten pohjalta. Ilmeisesti japanista kääntäminen on jollakin EU-direktiivillä rajoitettua touhua, koska Haruki Murakamia käännettiin englannin kautta vielä 2010-luvulla. Monet varmaan tietävätkin, että pidän suuresti Murakamista, jota veikkaan (vaikka en aio laittaa rahaa veikkaukseni tueksi) seuraavaksi japanila...