Ai niin!

Tuntui siltä, että en ole lukenut hetkeen mitään tutkimuksellista tietokirjallisuutta: loppuvuonna luin niin Kirjavarkaat kuin Naparetki. Minun rakkaustarinani , mutta niitä ei oikein voi pitää historiantutkimuksina, vaan populaareina (joskin hyvinä tai ainakin riittävän hyvinä) tietokirjoina. Kenties oma tutkimusten välttely on peräisin Jumalan vihollisten kirjoitusprosessin mukanaan tuomasta tutkimusähkystä, mutta päätin kuitenkin kahden nopeasti luetun romaanimaisen totuutta käsittelevän kirjan jälkeen siirtyä johonkin tutkimuksellisempaan tietokirjaan, joka olisi mielellään kohtuullisen lyhyt. Valintani osui emerita Sirkka Ahosen kirjaan Suomalaisuuden monet myytit , joka käsittelee kansallisuuden rakentamista ja sen myyttejä suomalaisissa lukion oppikirjoissa vuodesta 1945 alkaen. Jos kuvaukseni kuulostaa kuivahkolta, voi kuulkaas… Ahonen ei todellakaan kirjoita vetävän jännittävästi, vaan kieli on tasoa palikka: yksinkertaisia virkkeitä, lähtökohtaisesti pisteillä erotel...

Aion tehdä jotakin vain korkeintaan keskinkertaisesti perusteltua: aion niputtaa yhteen blogitekstiin kaksi kirjaa, joilla ei ole lähes mitään yhteistä. Perttu Häkkisen Hukkuminen on kertomus Kumpulan kidutussurmasta, joka tapahtui kesällä 2001, ja sisältää paljon pitkiäkin lainauksia alkuperäisasiakirjalähteistä. Philip Rothin Väärin ymmärretty mies on puolestaan toinen Nathan Zuckerman -romaani. Kirjat eroavat mm. tällaisissa pikkuasioissa: genressä ( Hukkuminen on jotakin tieto- ja kaunokirjan väliltä ja Rothin kirja täysverinen romaani), kirjoitusajankohdassa (2010-luku ja 1980-luku), tapahtumapaikka (Suomi ja Yhdysvaltojen itärannikko), aihealue ja kerrontatyyli. Näillä pääsee jo alkuun, mutta erot ovat vieläkin syvempiä ja täytyisi olla totaalikahjo rinnastaakseen nämä kaksi teosta samassa tekstissä. Silti aion tehdä niin, koska a) olen laiska paska, b) luin Hukkumisen loppuun ennen kuin ehdin kirjoittaa Rothista blogitekstiä ja c) löysin yhden metatason jutun, josta hal...

En yleensä lue juurikaan dekkareita, koska ne ovat monesti varsin keskinkertaisesti kirjoitettuja ja kaavamaisia, mistä kiitos faktalle, että harva kirjailija kirjoittaa yhtä dekkaria tietylle hahmolle/hahmokatraalle, vaan kaikki kirjat ovat osa N+5 sarjaa Nönnöö, joka oli hyvä joskus kaksikymmentä vuotta sitten, osien 2-7 paikkeilla. Tietenkin ironisoin asiaa, mutta eihän siitä oikein mihinkään pääse, että melkein kaikki suuret nykydekkarinimet muistetaan kirjasarjoistaan, ei yksittäisistä kirjoista: Jo Nesbolla on Harry Hole, ”Lars Keplerillä” Joona Linna jne. Psykologiset trillerit (Paula Hawkins, Gillian Flynn jne.) tuntuisivat fokusoituvan enemmän yksittäiseen kirjaan kuin helposti toistettavan tarinaformaatin kehittämiseen, mutta jos kirjailija tekee taatun vuosittaisen dekkarin, yleensä kyseessä on joku sarja. Antti Tuomainen ei tee näin (vaikka kirjoja tuleekin yksi per vuosi -vauhtia), mikä oli yksi pääsyitä siihen, että tartuin häneen kirjaansa. Haluan lukea kirjan, yksi...

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...

Sofi Oksanen -haasteeni on edennyt Siihen Isoon. Vaikka Oksanen ei ollut tuntematon kirjailija ennen Puhdistusta , hänestä tuli koko kansan tuntema, kiittelemä ja kiistelemä kirjailija vuoden 2008 Finlandia-voittajallaan. Kirja on käännetty ties kuinka monille kielille, se lienee parhaiten myynyt suomalaisen kirjailijan teos tällä vuosituhannella ja tehtiinpä siitä ison budjetin elokuvakin, jonka tosin melkein kaikki tuntuvat unohtuneen. En varmaankaan osaa tuoda mitään uutta sanottavaa kirjaan, jonka keskimäärin kaikki ollenkaan suomalaista kirjallisuutta seuraavat ovat lukeneet, mutta sen sijaan ajattelin tarkastella Puhdistusta jatkumona Oksasen kahden ensimmäisen kirjan jälkeen. Kuten olen teksteissäni maininnut, Stalinin lehmät oli kömpelö mutta hienosti kirjoitettu esikoisromaani, josta paistoi läpi Oksasen tunteenpalo valikoimiaan aiheita kohtaan - valitettavasti vain toteutus ei ollut tarvittavalla tasolla. Baby Jane oli tiukemmin toteutettu teos, mutta kärsi ideakado...