Ai niin!

Nuorille suunnatut kirjat eli YA-romaanit eivät ole kiinnostaneet minua pitkään aikaan, ja totuuden nimeen olen viime aikoina kyllästynyt niihin yhä enemmän, kun kaikki uudet spefi-kirjat tuntuvat olevan nuorille suunnattuja teoksia. (Joo, voihan niitä aikuisetkin lukea, mutta monesti YA-leima tuntuu toimivan tekosyynä huonolle proosalle.) Jo nuorena, jolloin olisin ollut vastaavien kirjojen kohdeyleisöä, halusin lukea mieluummin ”oikeita aikuisten kirjoja” – tämä käytännössä tarkoitti, että luin Ilkka Remeksen aikuisille tarkoitettuja ”jännäreitä”, en niitä nuorille suunnattuja ja, oletettavasti, ihan yhtä huonosti kirjoitettuja vastineita. Arvostan toki suuresti työtä, jota YA-kirjailijat tekevät saadakseen nuoret innostumaan lukemisesta ja kirjoista, mutta oman mielenkiintoni em. kirjoja kohtaan on jossakin nollan paikkeilla. Siksi onkin hieman yllättävää, ainakin minulle, että luin Ernest Clinen Ready Player One n, joka on varsin tyypillinen YA-kirja, mutta jossa on myös muita ...

Kerrankin olen mukana tämän hetken ilmiössä – yleensä laahustan vuoden tai pari kaikkien muiden jäljessä ja innostun ”uusista kirjoista” myöhässä. Kuten varmaankin keskimäärin kaikki tietävät, Michael Wolffin Fire and Fury on ollut myyntimenestys ja samalla se on herättänyt paljon keskustelua; monet eri kuuluisuuden asteella liikkuvat henkilöt ovat twiittaileet tai kommentoineet kirjasta, ja esimerkiksi Richard Dawkins sekä, tietenkin, trumpetti itse ovat jakaneet 280:n merkkirajan sisään mahtuvia huomioita. Koska kirja on niin keskusteltu tapaus ja koska en keksinyt äkkiseltään mitään muutakaan äänikirjaa Audiblen kreditin käyttöä varten, päätin ottaa kirjan käsittelyyn ja aion suositella samaa muillekin, nimenomaan erinomaisesti luetun äänikirjan ansioiden perusteella. Fire and Fury on luettu äänikirjaksi kerrassaan upeasti, kiitos juuri oikeita sanoja painottavan Holter Grahamin. Kirja on toki kirjoitettu myös hienosti, mutta juuri Grahamin täydelliset intonaatiot, tauot j...

Elinikäinen nobelistiurakkani jatkuu turkkilaisen Orhan Pamukin muodossa. Toki olen hänen olemassaolostaan ollut tietoinen jo pidempään, mutta etenkin vuoden 2017 (?) Helsinki Lit -tapahtuman yhteydessä markkinointiviidakkorumpu alkoi paukuttaa jokaisessa sometorvessa Pamukin nimeä, sillä hän oli tulossa paikalle ja hän oli Hieno Kirjailija, jonka yksi vanhempi kirja ( Lumi ) oli jälleen ajankohtainen, kiitos Turkin poliittisen tilanteen. Minulla on Lumi hyllyssä, mutta minulla on myös toinen Pamuk, äskettäin pokkariksi ilmestynyt, jo 1990-luvulla kirjoitettu Nimeni on Punainen , jonka valikoin luettavaksi puhtaasti sillä perusteella, että sitä on duunissa valikoimassa, joten osaan näin, toivon, myydä kirjaa paremmin. Nimeni on Punainen on hyvä kirja, siitä ei pääse mihinkään, mutta sen lukeminen tuntui yleensä enemmän työltä kuin huvilta. Proosa on hyvää ja koukeroista (eli hyvää, hah-ha) ja tarina, vaikka onkin periaatteessa murhamysteeri, omaa ulottuvuuksia samoissa määrin...

Jennifer Eganin edellinen romaani Aika suuri hämäys ( The Visit from the Goon Squad ) voitti Pulitzerin ja on myös minun mielestäni erinomainen kokeellinen romaani, joka leikittelee romaanin ja novellikokoelman rajapinnalla (jokaisella luvulla on eri kertoja tai eri hahmo, jonka kautta ne fokalisoidaan) sekä myös romaanin tyylikeinoilla (etenkin PowerPoint-dioilla kirjoitettu luku on jäänyt mieleen). Luin myös Eganin edeltävän romaanin Sydäntorni ( The Keep ), joka oli myös hyvä, mutta ei läheskään niin hyvä kuin Aika suuri hämäys ; kokeellisuus oli kuitenkin läsnä, joskin enemmän ”missä kulkevat todellisuuden rajat, missä fiktio alkaa” -tematiikallaan kuin romaanikirjallisuuden keinoilla leikitellen. Odotukseni Eganin uutta romaania, viime vuonna ilmestynyttä ja vielä suomentamatonta Manhattan Beach ia kohtaan olivat kovat, joten päätin ottaa sen äänikirjakseni Audiablen kautta. Äänikirjan kuuntelu, kun hamstraa levyjä oikealta ja vasemmalta sekä kirjoittaa levyarvosteluja ja...

Olen oikein mainiosti tietoinen, että John Grisham myy enemmän kirjoja kuin haluan edes selvittää, mutta olen jättänyt hänen kirjansa kirjakauppoihin ja kirjastoihin luultavasti juurikin siitä syystä: jos joku on noin suosittu trillerikirjailija, hänellä täytyy olla todella pitkäikäinen sarja, jonka kelkkaan mukaan hyppääminen kesken matkan ei liene helppoa – oletus, jossa olin ainakin osin väärässä, koska lukemani Camino Island on itsenäinen teos. Lisäksi, ei sovi unohtaa, että suurella menekillä siunattua jokavuotista jännärikirjallisuutta eivät yleensä laatupaineet vaivaa. Silti päätin napata Camino Island in lukuun, koska sen idea vaikutti hyvältä ja saanpahan taas yhden ”kyllä mä voin sitä haukkua, kun mä oon sitä lukenukin” -tarran kokoelmaani. Camino Island in keskiössä on viisi käsikirjoitusta, F. Scott Fitzgeraldin alkuperäiset käsikirjoitukset, jotka varastetaan heist-tyylisellä juonella kirjan ensimmäisen luvun aikana. Seuraavaksi esitellään Camino Island -saarella F...