Ai niin!

Olen hitusen jakomielitautinen Margaret Atwoodin The Handmaid’s Tale n suhteen: toisaalta ymmärrän ja arvostan sitä suuresti, toisaalta en pidä siitä niin paljon kuin haluaisin. Tätä voi olla vaikea selittää, mutta yritetään kuitenkin; pahoittelen, jos jorinalla ei tunnu olevan ns. pointtia. The Handmaid’s Tale julkaistiin 1980-luvulla, mutta on nyt ajankohtainen, kiitos tuoreen TV-sarjan, jota en ole itse vielä ehtinyt katsoa. Kirja on dystopiaromaani maailmasta, jossa osa naisista on alistettu/asetettu käytännössä käveleviksi kohduiksi, joiden tehtävänä on pysyä uskollisina heille osoitetuille isännille, seurata erittäin tarkkoja toimintaohjeita sekä, tietenkin, yhtyä isäntiensä kanssa ilottomasti lisääntymistarkoituksessa. Mielenkiintoista ja samalla haastavaa kirjassa on se, kuinka vähitellen ja rivien väleissä kaikki tämä kerrotaan – maailmanrakennus tapahtuu vihjauksilla ja suuntaviivan osoittamisella lukijalle, ei suoranaisella kädestä pitelyllä. Pidän ratkaisusta kovast

Olen viime aikoina ollut entistä kyllästyneempi ns. ”viihdekirjallisuuteen”, vaikka en moisesta jaosta ”viihteeseen” ja ”korkeakirjallisuuteen” pidäkään, koska tokihan ”korkeakirjallisuuden” lukeminen voi olla ja usein onkin viihdyttävää ja moneen… johonkin… toisinaan taiteellista arvoakin eksyy ”viihdekirjallisuuden” joukkoon. Yhtä kaikki, kyllästymiseni viihdekirjallisuuteen (aion käyttää näitä termejä, koska en keksi parempiakaan tähän hätään) on ollut laaja-alaista, koska monesti viihdekirjallisuus on tarkoittanut sisällöttömyyttä, pelkkää tapahtumia tapahtumien itsensä takia: kunhan tempo on hirmuinen, lauseet lyhyitä ja seksiä ja toimintaa piisaa, kaikki on hyvin. Vaan kun ei ole, ei minulle ainakaan. Kovatempoiset, sähkesanomamaisella proosalla kirjoitetut ja seksillä ja actionilla pröystäilevät kirjat voi tehdä todella hyvin, mutta ne voi tehdä niin helposti niin huonosti, ja usein kirja vuodessa -tahtia suoltavat kirjailijat tuntuvat menevän sieltä, missä aita on matalin.