Olen hitusen jakomielitautinen Margaret Atwoodin The Handmaid’s Talen suhteen: toisaalta
ymmärrän ja arvostan sitä suuresti, toisaalta en pidä siitä niin paljon kuin
haluaisin. Tätä voi olla vaikea selittää, mutta yritetään kuitenkin;
pahoittelen, jos jorinalla ei tunnu olevan ns. pointtia.
The Handmaid’s Tale
julkaistiin 1980-luvulla, mutta on nyt ajankohtainen, kiitos tuoreen TV-sarjan,
jota en ole itse vielä ehtinyt katsoa. Kirja on dystopiaromaani maailmasta,
jossa osa naisista on alistettu/asetettu käytännössä käveleviksi kohduiksi,
joiden tehtävänä on pysyä uskollisina heille osoitetuille isännille, seurata
erittäin tarkkoja toimintaohjeita sekä, tietenkin, yhtyä isäntiensä kanssa
ilottomasti lisääntymistarkoituksessa. Mielenkiintoista ja samalla haastavaa
kirjassa on se, kuinka vähitellen ja rivien väleissä kaikki tämä kerrotaan –
maailmanrakennus tapahtuu vihjauksilla ja suuntaviivan osoittamisella
lukijalle, ei suoranaisella kädestä pitelyllä. Pidän ratkaisusta kovasti, koska
se on tarinan sisäistesti uskottavampaa kuin päähahmon jatkuva toteaminen ”se-ja-se
oli sellainen-ja-sellainen ja niin tehtiin koska-ja-koska”. Moni
scifi-/fantasiaromaani sortuu yliselittelyyn, mikä on yksi syy Atwoodin
romaanin erilaisuuden taustalla. Teokraattisesta, puritaanisesta ja äärettömän
patriarkaalisesta maailmasta tulee paljon eläväisempi ja uskottavampi, kun
asioita tapahtuu koska asioita tapahtuu, ei koska lukijalle pitää kertoa kuinka
maailma toimii ja miksi ja miten asioita tapahtuu. (Olipahan sekava virke,
mutta en keksi mitään muutakaan keinoa selittää tätä… en ainakaan nyt.)
Pidän tavasta, jolla maailma rakennetaan vähitellen, mutta
kenties olen liian tottunut dystopiakirjallisuuden arkkityyppeihin, mutta
olisin toivonut enemmän elämää tarinan nykyhetkessä, ei niinkään menneisyyden
paapomisessa. Ja kyllä, tiedän tämän olevan ironista tullessaan historioitsijan
suusta. The Handmaid’s Tale tuntuu
jatkuvasti todella sirpaleiselta kertomukselta, jossa epäluotettava kertoja
poukkoilee ajassa ja paikassa yltympäriinsä: nyt teen näin, mutta silloin
joskus -80-luvulla asiat olivat noin ja ah, kun minulla oli aviomies ja…
Onkohan tässäkään taas mitään tolkkua? Anyways, minua kiinnosti jatkuvasti
enemmän tilanne, jossa päähahmo oli, kuin se, kuinka hän oli tuohon
tilanteeseen päätynyt – etenkin takaumat -80-luvulle sekä koko Moira-sivujuoni
tuntuivat irrelevanteilta. Tiedän, että etenkin kasaritakaumat on kirjoitettu,
koska kirja ei ole ”vain” scifi-kirja, vaan erittäin poliittinen
dystopiaromaani. (Toisaalta: koskapa dystopiaromaani ei olisi poliittinen?)
Ongelmana tässä on se, että tuo politiikka vanhenee, ja vaikka meidän täytyy
yhä valitettavasti keskustella yhteiskunnallisten mahdollisuuksien
tasapäistämisestä sukupuolien välillä (koko ”feminazi-sovinatsi-asetelma” alkaa
olla melkoista irvikuvankaltaista huutelua siitä, mistä oikeasti pitäisi
keskustella*), tuo samainen keskustelu on muuttunut kuluneen noin kolmenkymmenen
vuoden aikana. Tässä mielessä toinen, melkein neljäkymmentä vuotta vanhempi
poliittinen dystopiaromaani, George Orwellin 1984, on kestänyt paremmin aikaa, vaikka sekin on kytköksissä omaan
aikaansa.
Melkoista jorinaa. Pahoittelen. En taida olla tänään ihan
terävimmilläni – toisaalta, huonot yöunet, kirjan kirjoittaminen ennen blogin
puoleen siirtymistä ja stressi eivät välttämättä stimuloi kristallinkirkkaita
ajatuksia ja argumentteja. Se, mitä yritin sanoa, on yksinkertaisuudessaan
tämä: The Handmaid’s Tale on
kiinnostava, mutta turhan paljon oman aikansa ja näkökulmansa vanki. Uskoisin,
että tuo näkökulma tulisi paremmin esiin, jos se irrotettaisiin kokonaan
romaanin syntyajasta riisumalla takaumat ja keskittymällä elämään dystopiassa,
johon eri aikakausina elävät lukijat voisivat paremmin peilata omaa aikaansa ja
elämäänsä.
Irtohuomio, jota en saanut sopimaan mihinkään:
epiloginomainen loppu oli suosikkikohtaukseni koko kirjassa. En sano miksi,
koska se olisi spoileri, mutta jos nähdään kasvotusten, voidaan jutella siitä.
Niin tai näin, The
Handmaid’s Tale on hyvä kirja, sitä tuskin kukaan kieltää. Se on lohduton,
synkkä ja provosoiva, mutta samalla hienosti kirjoitettu. Voisin nurista
liiallisista kielikuvien käytöstä – yksi tai kaksi per ajatus voi toimia hyvin
tehtynä, mutta kolme, neljä tai viisikin? – ja muutamista muista kohdista,
mutta jääköön tekemättä. Sen sijaan suosittelen kirjaa taiteellisista
dystopiaromaaneista kiinnostuneille, sekä myös niille, joita eivät
scifi-/dystopiaromaani yleensä kiinnosta, koska The Handmaid’s Tale on varsin poliittinen ja edelleen
ajankohtaiseen aiheeseen kantaaottava teos.
Tämä on ensimmäinen teksti, jonka päätän käsittelemäni
kirjan aloitusvirkkeellä tai -kappaleella. Tästä on tarkoitus tulla tapa, joka
auttaa mahdollisesti kirjasta kiinnostuneita innostumaan opuksesta entisestään
tai ainakin saamaan jonkin ymmärryksen tarinan kerrontatavasta. Kaikki
iskuvirheet ovat luonnollisesti omiani.
We slept in what had once been the gymnasium. The
floor was of varnished wood, with stripes and circles painted on it, for the
games that were formerly played there; the hoops for the basketball nets were
still in place, though the nets were gone. A balcony ran around the room, for
the spectators, and I thought I could smell, like faintly like an afterimage,
the pungent scent of sweat, shot through with the sweet taint of chewing gum
and perfume from the watching girls, felt-skirted as I knew from the pictures,
later in mini-skirts, then pants, then in one earring, spiky green-streaked
hair. Dances would have been held there; the music lingered, a palimpsest of
unheard sound, style upon style, an undercurrent of drums, a forlorn wail,
garlands made of tissue-paper flowers, cardboard devils, a revolving ball of
mirrors, powdering the dancers with a snow of light. (Atwood, The Handmaid’s Tale. Penguin Vintage
[pokkari]. S.13.)
*Tarkoitan tällä sitä, että keskustelun pitäisi mielestäni
johtaa lopputulokseen, jossa henkilön/hahmon sukupuolella ei olisi merkitystä,
ei siihen, että alleviivataan tuota sukupuolta. Esimerkiksi: vuoden 2016
Ghostbusters-elokuvan laatua tai sen puutetta ei pitäisi arvioida
näyttelijöiden sukupuolten perusteella, vaan elokuvan itsensä laadun
perusteella; sama uuden 13. Tohtorin kohdalla jne. Huoh. En mene tähän
pidemmälti, koska pelkään puhuvani itseni taas sellaiseen pussiin, että oksat
helvettiin.
Kommentit
Lähetä kommentti