Andrzej Sapkowski, Myrskykausi

Olen viime aikoina ollut entistä kyllästyneempi ns. ”viihdekirjallisuuteen”, vaikka en moisesta jaosta ”viihteeseen” ja ”korkeakirjallisuuteen” pidäkään, koska tokihan ”korkeakirjallisuuden” lukeminen voi olla ja usein onkin viihdyttävää ja moneen… johonkin… toisinaan taiteellista arvoakin eksyy ”viihdekirjallisuuden” joukkoon. Yhtä kaikki, kyllästymiseni viihdekirjallisuuteen (aion käyttää näitä termejä, koska en keksi parempiakaan tähän hätään) on ollut laaja-alaista, koska monesti viihdekirjallisuus on tarkoittanut sisällöttömyyttä, pelkkää tapahtumia tapahtumien itsensä takia: kunhan tempo on hirmuinen, lauseet lyhyitä ja seksiä ja toimintaa piisaa, kaikki on hyvin. Vaan kun ei ole, ei minulle ainakaan. Kovatempoiset, sähkesanomamaisella proosalla kirjoitetut ja seksillä ja actionilla pröystäilevät kirjat voi tehdä todella hyvin, mutta ne voi tehdä niin helposti niin huonosti, ja usein kirja vuodessa -tahtia suoltavat kirjailijat tuntuvat menevän sieltä, missä aita on matalin. Edellisessä tekstissä hitaudestaan parjaamani George R.R. Martin sentään ei tee tusinapullakirjaa, jollaista häneltä odotetaan, vaan hänellä tuntuu olevan oikea taiteellinen immuniteetti ja siitä kunnioitan häntä suuresti.

Toinen aktiivinen (tai, no, semiaktiivinen) fantasiakirjailija, jota arvostan suuresti, on puolalainen Andrzej Sapkowski, jonka Noituri-sarja (The Witcher) on yhtä suosikkifantasiaani yhdessä Ajan pyörän (The Wheel of Time) ja Tulen ja jään laulujen (A Song of Ice and Fire) ohella. Alun perin seitsemänosainen sarja omaa kuivan huumorintajun, onnistuu runtelemaan vanhat tutut myytit dark fantasy -muottiin, kertomaan kiinnostavan ja polveilevan tarinan, ja omaa jopa proosataiteellista arvoakin. Kirjat ilmestyivät alun perin puolaksi 1990-luvun aikana noin kirja/vuosi-vauhtia, mutta kun varsinainen pääjuoni alkoi hahmottua, oli selvä, ettei sarja olisi neljäntoista 700+ sivua pitkän kirjan kokonaisuus, vaan hallitumpi ja hillitympi. Tarina saapui päätökseensä Järven neito -kirjan myötä, joka ilmestyi alun perin 1999 ja suomeksi 2016, mutta, kuten vanha kunnon Howard Phillips tiesi sanoa, that is not dead which can eternal lie, with strange aeons even death may die ja katso, uusi Noituri-kirja ilmestyi puolaksi 2013, videopelien suosion siivittämättä, epäilemättä. Myrskykausi on kahdeksas Geralt Rivialaisesta kertova kirja ja sijoittuu ajallisesti jonnekin kahden ensimmäisen (Viimeinen toivomus ja Kohtalon miekka) maastoon.

Se taitaa myös olla ensimmäinen huono Noituri-kirja. Todella, todella iso sääli.

Minulla on kaksi pääongelmaa kirjan kanssa: 1) tarina on fokusoimaton sotku ja 2) Sapkowskin kieli on erittäin kömpelöä etenkin toimintaa kuvatessaan. Koska en aio mennä tarinan kuvailemiseen sen kummemmin, mainitsen tässä vain sen, että kun aiemmat kirjat osasivat rönsyillä juuri sopivasti pitääkseen mielenkiintoni yllä, Myrskykaudelta puuttuu tiukasti punaisen langan otteessaan pitävä pääjuoni, mikä johtaa siihen, että rönsyt eivät ole niinkään rönsyjä kuin päämäärätöntä harhailua. Joukkoon mahtuu ihan kiinnostavia kohtauksia (pidin etenkin aguaari-osiosta), mutta kaikki tuntuu merkityksettömältä ja jännitettä ei ole, kun juonen ytimeksi tarkoitettu varastettujen miekkojen etsiminen jää jonnekin taka-alalle ja ratkeaa lukijalle puolivälissä. Kontrasti aiempiin romaanimittaisiin Noituri-tarinoihin on melkoinen.

Kun luin noin vuoden tauon jälkeen Noituria (vuotuinen tapani on ollut mennä keväisin kirjaston varausjonoon odottamaan uutta Noituria ja lukea kirja kesällä), yllätyin kuinka surkeaa tekstiä Sapkowski kirjoittaakaan – oliko se aina todella näin huonoa? Jos oli, miksi nautin kirjoista niin paljon? Etenkin toiminnan kuvaaminen on niin ontuvaa, että tusinadekkarien keskuudessakin se olisi vain keskikastia. (Vitsi, vitsi… vai oliko?) Sapkowski käyttää paljon täysin tarpeettomia teholauseita (”Hän istui. Jäykästi. Ja tuhisi” jne.), jotka varmaankin tekevät tekstistä helpommin lähestyttävän, mutta ovat erittäin puuduttavaa luettavaa erittäin nopeasti. Samalla joukkoon on eksynyt roimalla kauhalla jämäsanoja – sanoja, jotka näyttävät antavan lauseelle lisäinformaatiota, mutta ovat oikeasti täysin tyhjiä; tyypillisimmin ”kuitenkin”, ”näet” ja ”siis” tulevat mieleeni ja vilahtelevat kaikkialla. Otan yhden kappaleen esimerkiksi, josta toivottavasti kaikki huomaavat pointtini:

Kuten miltei kaikki postiasemat, tämäkin oli rakennettu tienhaaraan, usean maantien risteykseen. Paanukattoinen rakennus, jossa oli pylväiden varaan rakennettu kuisti, samassa yhteydessä olevat talli ja puuliiteri – kaikkea ympäröi valkorunkoinen koivikko. Oli autiota. Missään ei näkynyt ainuttakaan asiakasta eikä matkalaista. (s.223)

Tämä kappale on karmea monella tavalla. Se on rakennettu huonosti; se sisältää paljon täysin idioottimaista toistoa, joka haiskahtaa lukijan aliarvioimiselta; ja vaikka joukossa ei ole yhtään suoranaista jämäsanaa (yksi puolittainen, ”ainuttakaan”), lauseiden lähes koominen kömpelyys alleviivaa huonoa kirjoittamista. Puretaan tämä virke virkkeeltä ja katsotaan, josko saisin takarivinkin kärryille kielen heikkoudesta.

Ensimmäinen virke on sinänsä ihan ok, mutta viimeinen sivulause pilaa kaiken. Kerro, rakas Lukija, millainen tienhaara pseudo-keskiaikaisessa fantasiamaailmassa ei ole maanteiden risteyksessä? Etenkin, kun puhutaan postiasemista, jotka ovat yleensä haja-asutusalueille? Miksi se, että tienhaara on usean maantien risteys, täytyy mainita erikseen – eikö se tule selväksi jo muutenkin? Näinkö huonossa arvossa Sapkowski lukijoitaan pitää?

Toinen virke on sekasotku, josta puuttuu pääverbi. Jos päälauseet eristää ne ovat ”Paanukattoinen rakennus” ja ”samassa yhteydessä olevat talli ja puuliiteri”, joukossa on yksi verbi (”olevat”), joka ei kanna koko virkettä. Miksei samaa virkettä voi muotoilla ”Pylväiden varaan rakennetun kuistin omaavan paanukattoisen rakennuksen yhteydessä olivat talli ja puuliiteri ja kaikkea ympäröi valkorunkoinen koivikko.”? Näin se olisi ns. oikea virke, joskaan ei kovin hyvä sellainen. Samalla noin puolet koko virkkeen sanoista voisi heivata välittömästi pois ja jättää jäljelle vain täysin tarpeelliset huomiot – vanha viidakonsanonta tietää kertoa, että teksti ei ole valmista, kun siihen ei voi lisätä enää mitään, vaan kun siitä ei voi poistaa enää mitään.

Kaksi viimeistä virkettä ovat epäelegantteja ja kenties Sapkowski hakee niillä kontrastia kappaleen toiseen virkkeeseen, joka on hieman pidempi ja sisältää välimerkin, joka ei ole pilkku. Jälleen alan epäillä, että kirjailija ei pidä meitä lukijoitaan kovin suuressa arvostuksessa, kun tekee näin rautalangasta vääntäviä ratkaisuja.

Kaiken, mitä mainitussa kappaleessa sanotaan, voisi tiivistää yhteen virkkeeseen eikä teksti olisi siitä huonompi: ”Koivikon ympäröimä paanukattoinen postiasema oli rakennettu hiljaiseen maanteiden risteykseen.” Huomattavasti vähemmän sanoja ja sama mielikuva, pääpiirteissään, välittyy kyllä, vaikka virke ei ole täydellinen, kaukana siitä, se on paljon parempi kuin kokonainen kappale kömpelöä tekstiä.

Vastaava kömpelyys kulkee läpi kirjan kaikissa kuvailu- ja toimintakohtauksissa, mutta onneksi Sapkowski osaa kirjoittaa dialogia, johon teholauseet sopivat paremmin. Kun henkilön puheessa käyttää teholauseita, se välittää lukijalle informaatiota tehokkaasti ja on taiteellinen ratkaisu itsessään. Toisin kuin toimintaa kuvatessa. Sillä saa puheen rytmin paremmin esiin ja painotettua haluttuja asioita tyystin toisella tavalla; toiminnassa se toimii periaatteessa samalla tavalla, mutta liiaksi käytettynä se on, kuten olen sanonut jo aiemmin, todella puuduttavaa luettavaa, kun mitään ei vaan tehdä, vaan tekemiseen vedetään erikseen huomiota kuin jokainen asia olisi erityishuomion arvoinen, vaikka näinhän ei tietenkään ole, koska jos kaikki ansaitsee erikoishuomiota, mikään ei ansaitse erikoishuomiota.

Pitkä jorina, tällä kertaa. Toivottavasti se on ollut avartavaa, viihdyttävää tai edes etäisesti kiinnostavaa luettavaa. Jos joku loppukaneetti pitäisi kehittää, niin kehottaisin lukemaan varsinaiset, alkuperäiset Noituri-kirjat ja harkitsemaan tarkoin Myrskykauden lukemista. Voi olla, että aiemmatkin kirjat ovat yhtä huonolla proosalla suollettua, mutta Myrskykautta lukiessa se häiritsi minua ensimmäistä kertaa.