Ai niin!

Ensimmäisessä tuotantokatsaustekstissä vilkaisimme Stephen Kingin kauhuromaaneja. Vaikka mielestäni King on tehnyt parhaat kirjansa hänelle ”tavallisten” kauhukirjojen ulkopuolella, hänet muistetaan paremmin kauhukirjailijana. Nyt, kuitenkin, tehdään mulkaisu hänen muuhun tuotantoonsa. Kuten ensimmäiselläkin kerralla, listattujen kirjojen perässä on X-merkki, mikäli olen lukenut kyseisen teoksen; toisin kuin aiemmin, olen jakanut kirjat kategorioihin helpottamaan hahmottamista ja tietyistä kirjaryppäistä puhumista. Ensimmäisen tekstin jälkeen kuulin kommentteja, että voisin avata enemmän kirjojen teemoja, tarinoita tai taustoja, mutta se ei ole pointtini: en halua kertaa liikaa kirjoista, vaan osoittaa aloittelevan diggarin oikeaan suuntaan. Kokonaisvaltaisempi essee Kingin urasta olisi mitaltaan enemmän kuin blogitekstiformaatti antaa myöten… ja harvapa sitä jaksaisi lukea, kun saivartelen siitä-ja-siitä kirjasta, jota harva on edes lukenut ja vielä harvempi välittää. MUSTA TORNI

Natsit ja toinen maailmansota tuntuvat niin kovin läpikalutulta aiheelta: holokaustin karmeus, sotatapahtumien strategiset ulottuvuudet, pahisten ja (myös) hyvisten helpohko osoittaminen… Kaikki tuntuu olevan jo sanottu ja pureksittu ja tutkittu, vaikka niinhän ei tietenkään ikinä ole. Kenties antipatiani juontaa juurensa muualta – toisen maailmansodan ylivallasta nykyisessä historiatietämyksessä, hyvin tietyntyyppisten ihmisten palavassa kiihkossa opetella kaikkien yksikköjen ja yksilöiden liikkeet ulkoa, ja, tietenkin, siitä että olin itse joskus kiinnostunut historiasta lähinnä toisen maailmansodan takia – mutta yhtä kaikki tärkeähköä tämän tekstin kannalta on se, että ennen Anders Rydellin Kirjavarkaita en muista koska viimeksi olen poiminut käsiini toista maailmansotaa tai sen syitä tai… eh, lieveilmiöitä käsittelevää kirjaa. Miksi valitsin juuri Kirjavarkaat ? Kysymykseen ei ole helppoa saati selkeää vastausta, mutta iso tekijä on tapa, jolla Rydell aloittaa kirjan: yksi

Äänikirjat ovat mahtava formaatti, jonka olen laiminlyönyt viime aikoina. Yhdessä välissä minulla oli aina äänikirja kesken, mutta nyt niiden kuunteleminen on jäänyt kokonaan, koska päätin, että jos kerran tätä musakriitikkojuttua haluaa uskottavasti tehdä, pitää musiikkia kuunnella paljon. Tulin kuitenkin noin kuukausi takaperin siihen lopputulemaan, että musaa tulee kyllä kuunneltua ihan kelvollisia määriä, vaikka joka kuukausi irrottaisikin parikymmentä tuntia äänikirjan kuunteluun. Siispä aloitin Audiblen kokeilukuukauden, joka tarkoittaa käytännössä yhtä ilmaista äänikirjaa, ja laajasta valikoimasta nappasin Joe Hillin uusimman teoksen, Strange Weather . Ensimmäisten tuntien myötä muistin äänikirjojen hienouden, mutta en aio kirjoittaa enempää tähän tekstiin äänikirjoista, koska haluan myös jorista jotakin kuuntelemastani kirjasta. Strange Weather on neljästä pienoisromaanista koostuva temaattinen kokonaisuus, jonka punaisena lankana toimivat (eriskummalliset?) säätilat ja

Aukkoja sivistyksessä, aukkoja kirjallisessa sivistyksessä… Pyrin olemaan mahdollisimman yleissivistynyt kirjallisuuden suhteen olematta erikoistunut (eli kapea-alaisesti perehtynyt ja, valitettavan usein, umpimielinen) yhteen tai edes kahteen genreen tai alagenreen – olen tietenkin lukenut joitakin genrejä enemmän kuin toisia, mutta mikäli tätä blogia selailee läpi, huomaa, että viimeisen noin puolen vuoden aikana olen lukenut vähän mitä sattuu ja tämä kuvastaa lukemismentaliteettiani oikein mainiosti. Yhtä kaikki, viime vuosina olen pyrkinyt perehtymään mahdollisimman pätevästi amerikkalaiseen nykykorkeakirjallisuuteen ja olen niin tehdessäni lukenut melkoisen läjän Paul Austeria ja aina välillä jotain muutakin, mutta en kertaakaan Philip Rothia. Rothin puolenvuosisadan mittaisen uran varrelle mahtuu paljon luettavaa, mikä on osaltaan ollut karkottamassa minua, koska en ole tiennyt mistä aloittaa ja kuinka edustavan teoksen satun poimimaan ensimmäiseksi ja niin edelleen. Sitten, j

Kazuo Ishiguro oli yllätysnimi vuoden 2017 kirjallisuusnobelistiksi, mutta ei missään nimessä huono valinta: miehen tuotanto on monipuolinen, laaja ja, kuulemani mukaan, kautta linjan laadukas. Koska pyrin lukemaan kaikilta nobelisteilta jotakin ja koska minulla oli kirjahyllyssä jo valmiiksi useita Ishiguron romaaneja, tartuin Haudattuun jättiläiseen melko pian nobelistijulkistuksen jälkeen ja sain kirjan luetuksi (vasta) eilen, vaikka romaani ei ole pitkä tai edes poikkeuksellisen vaikeaselkoinen (ainakin suhteessa joihinkin toisiin lukemiini romaaneihin). Haudatun jättiläisen lukeminen kesti, koska minusta tuntui jokaisen luetun lauseen jälkeen siltä, että missasin jotakin tärkeää – jonkin suuren symbolisen oivalluksen, jonkin rinnastuksen, jonkin kirjallisuusviittauksen, jonkin teeman… Tyyliltään Haudattu jättiläinen on vanhahtava ja kankeahko sekä erittäin dialogivetoinen. Tarina sijoittuu myytilliseen Englannin historiaan, aikaan välittömästi kuningas Arthurin valtakunn

Olen suunnitellut blogin laajentamista tähänastisesta ”mitäs onkaan tullut luettua” -tyylisestä kirjablogista esseemäisempään suuntaan. Voisin (ja kenties joskus aionkin) kirjoittaa tyypillisiä esseitä (kuten se King-filmatisointi-teksti), mutta en ole vielä keksinyt mitään hyvää tulokulmaa tai aihealuetta josta tietäisin riittävästi ja josta olisi jotakin sanottavaa tasaisin väliajoin. Siispä aloitan juttusarjan, joka ei ole kirjablogiteksti eikä essee, mutta täynnä mielipiteitä: Katsaus tuotantoon. Tekstien idea on simppeli: otan yhden kirjailijan, jonka tuotannon tunnen hyvin, ja puran palasiin uran kohokohdat ja suvannot, tarjota siinä samalla näkemyksiä kirjoista sekä vinkkejä, mistä aloittaa tuotantoon tutustuminen, mitä välttää sekä mainitsen lopuksi myös villin kortin. Ei pitäisi olla vaikea arvata, kenen tuotantoa tunnen laajasti ja jonka kirjoista voin löpistä viikkotolkulla jos siltä tuntuu, mutta koska kyseisen herrasmiehen bibliografia kattaa kuutisenkymmentä romaania